Afrikka herää kuudelta aamuisin, auringon noustessa. Kukko huutaa ensin, sitten alkaa muiden lintujen konsertti. Puoli seitsemältä on jo hyvin kirkasta ja päätän itsekin nousta, koska uni ei enää tule.

Yöt ovat raskaita ja pelottavia. Se johtuu ajatuksista. Ei juuri muusta. Pyörin moskiittoverkon alla, hikoilen.

Tuleeko tästä yhtään mitään? Kaikki ovat vuorollaan ripulissa, tai Malariassa. Yksinkertaisten asioiden sopiminen tuntuu mahdottomalta.

Kaikki ovat myöhässä, kukaan ei pidä lupauksia. Se on uskomatonta saamattomuutta. Tai hetkessä elämistä, tiedä häntä.

Tänään menemme Kondon kylään aloittamaan projektiamme konkreettisesti. Ennen tätä päivää on ollut vain suunnittelua ja verkostojen luomista: paljon työtä, vähän tuloksia.

Tarkoituksemme on tehdä teatteriesitys yhdessä kyläläisten kanssa. Tutustua hiehin toiminnallisesti, saavuttaa heidän luottamuksensa, oppia, opettaa, etsia, löytää.

Tärkeintä on prosessi, ei lopputulos. Lähdemme liikkeelle ilman käsikirjoitusta, tai aihetta. Yritämme nostaa sen esiin ihmisistä itsestaan.

Suuri kysymys onkin nyt: MITEN?

Kaipaan kotia, mutten tahdo vielä palata. Se tuntuisi luovuttamiselta.

Enkä sitä paitsi ole vielä nahnyt tarpeeksi.

Hyvaa huomenta uusi päivä.

Panu