En minäkään tiennyt ennen kuin näin televisiosta dokumentin, jossa hän kertoi itsestään, työstään ja saavutuksistaan. 62-vuotias lääketieteen professori on maailman tunnetuimpia kantasolututkijoita. Alan tutkimustyötä hän on tehnyt etupäässä yliopistossa Tukholmassa, Karoliinisessa instituutissa.

Alansa ja persoonansa vuoksi Hovatta on tuskin koskaan saanut tai halunnut osakseen julkisuutta, joka tekisi hänestä niin tunnetun, että enemmistö suomalaisista tietäisi kenestä puhutaan. Toisaalta vahinko. Kun jälleen joskus äänestetään vaikkapa suurinta suomalaista, saapa nähdä lukeutuuko Hovatta ehdokkaisiin.

Tieteen maailmassa Hovatta on varmasti erittäin tunnettu. Ihmettelen, ellei ole. Hovatta on ollut kehittämässä ensimmäisiä ihmisten hoitoon sopivia kantasolulinjoja. Lähitulevaisuudessa niiden avulla voidaan korjata muun muassa vaikeita ihmisten selkäydinvammoja ja hermosairauksia.

Jumalako siis? Vai Jumalasta seuraava? Sitä itsekin mietin.

Hovatta vastaa kritiikkiin työnsä moraalittomuudesta vastakysymyksellä. Hän kysyy onko eettisesti oikeammin heittää pois soluja, joilla lähivuosina on mahdollista hoitaa vaikeita sairauksia, joista on suurta haittaa ihmiselle. Klassisen vertailukohdan hän hakee sodasta. Hovatta näkee ristiriitaa siinä, että sodassa saa tappaa viattomia naisia ja lapsia. Sotilaidenkaan tappamista hän ei pidä hyväksyttävänä. Professori korostaa, että hänen on vaikea hyväksyä vastakkainasettelua, jossa soluryhmät ovat tärkeämpiä kuin ihmiset, jotka kuolevat turhanpäiten, vaikka saatavilla on apua.

Ihminen uhmaa ja on uhmannut luontoa jo niin paljon, että siinä mielessä kantasolututkimus on pisara meressä. Sen sijaan esimerkiksi Parkinsonin tai Alzheimerin tautia sairastavalle ja hänen läheisilleen tutkimus on, ei enempää eikä vähempää, elämä.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan

toimittaja.

anne.saarikettu@kpk.fi