Sari Mikkonen: Pääkatkaisija. WSOY 2008. 200 s.

Sari Mikkonen on proosakirjoittajiemme parhaimmistoa. Hän on kirjailijaluonteeltaan ilmiöiden keräilijä, hän löytää hassuja, kummallisia ja kammottaviakin asioita sellaisista sattumuksista jotka tavallinen tallaaja saattaisi ohittaa olankohautuksella.

Etukannen yläosassa on hirtehinen lause, joka kuvaa kirjaa hyvin osuvasti: ”Kun sisustaa sellinsä, niin on hauskempi lusia.”. Kyllä minä tämän kirjan myötä pidän lusimista elämänmittaisena. Oli sitten suljettuna tai ei, niin joutuu tahtomattaankin omituisiin olosuhteisiin.

Esimerkiksi novellissa Yliopistoretki, jossa käydään oudoksi muuttuneessa Kuopion yliopistossa, vuodenajatkin muuttuvat aivan ykskaks ja moottorivene säksättää jään päällä ja vie retkellä olleen naisen kotiovelle. Hautausmaalla voimallinen vene tulee särkeneeksi hautakiviä.

Muuten novelleissa asutaan joka puolella maailmaa ja tavataan ihmisiä kaikkialta. Joku ilmestyy kumppaniksi, kun isosedästä aika jättää jossakin Australian Brisbanen takamailla, vaimosta ei olisi ollut. Jossakin Suomessa taas korkean kunnallisen virkamiehen vaimo joutuu rooliin johon ei ole sovittautunut: vastaanottamaan puolisonsa rinnalla unkarilaisia vieraita.

Entä korkokengät, pari jakkupukua ja iltapuku? Mikkonen kertoo riemastuttavasti naisellisia hepeneitä, itse asiassa kokonaista uutta naista, myyvistä naisista. Huonostihan siinä kävi ja taas saa Suomi hävetä.

Vasta nyt tajusin että Mikkonen onkin Savonia-palkinnostaan huolimatta pitkään ulkomailla asunut kirjailija. Tätä nykyä hän asuu Pohjois-Italiassa perheineen.

En ole lukenut tätä edeltänyttä novellikokoelmaa, sen sijaan kyllä romaanin Ihmisen poikaset (2000), joka on niin hellyyttä ja rakkautta ja hyvää ruokaa täynnä, että sitä oli vaikea uskoa tämän päivän Suomen kirjallisuudeksi.

Pääkatkaisijan novellit ovat ehkä astetta ronskempia, mutta hauskuutta niistäkään ei puutu.

Eivät nämä silti ole lainkaan epäsuomalaisia. Ehkä suomalaiset eivät ole niin mahdottomia ihmisiksi, kyllä tämän kirjan ulkomaanelävätkin on helppo asettaa rinta rinnan suomalaisten kanssa.

Maailma on ehkä samanlaistunut. Suomi on ehkä eurooppalaistunut. Sellainen tuntu tästä kumminkin tulee, että kauempaa tänne ja myös sinne näkee paremmin.

Pääkatkaisija osoittaa jälleen lyhytproosan tarpeen. Ei ole pakko aina kirjoittaa muhkeata romaania ollakseen prosaisti. Kyllä lukija tarvitsee kunnon tarinoita yöpöydälleen.

Niiden lukeminen saa muistamaan että mikään tässä maailmassa ei ole itsestään selvää.