KOKKOLA

Käsky. Ohjaus Aku Louhimies. Käsikirjoitus Jari Rantala Leena Landerin romaanista. Kuvaus Rauno Ronkainen. Pääosissa Pihla Viitala, Samuli Vauramo, Eero Aho. 116 min. K15. Tuotanto Helsinki-Filmi Oy 2008. Bio Rex 1.

Aku Louhimies on ohjannut hallitun epookkielokuvan, joka perustuu Leena Landerin sisällissotaromaaniin. Käskystä on tehty kaksikin eri näytelmäversiota, joista yksi nähtiin Maiju Sallaksen upeana ohjauksena Kokkolassakin. Elokuva ja teatteriversio kertovat samaa tarinaa, mutta nousevat aivan eri maailmoista taidelajien eroavuuksista ja tekijöiden näkemyksellisistä painotuksista johtuen.

Louhimiehen tulkinnan ansiot ovat Landerin kiemuraisen juonen ja kerronnan elementtien tasapainoisessa ja kiihkottomassa esilletuonnissa. Vuoden 1918 järkyttävät punaisten ja valkoisten vihollisuudet Käsky kertaa tosiasioina. Molemminpuolisten terroritekojen teloituskuvia on nähty turtumiseen saakka, mutta vankien eläimellinen kohtelu ja raakalaismainen raiskaus hätkähdyttävät edelleen.

Jääkäri Aaro Harjula saa käskyn ampua punavanki Miina Malin. Harjula ei siihen suostu ilman oikeudenkäyntiä ja vie vankinsa tutkintotuomari Hallenbergin eteen. Matkalla jääkärin soutama vene kaatuu ja molemmat rantautuvat pienelle saarelle. Viimein tutkintotuomarin edessä Harjula pelkää näytösoikeudenkäyntiä ja panee oman elämänsä ja miehuutensa panokseksi punavangin puolesta.

Rauno Ronkainen luo kamerallaan tavattoman kauniin näkymän rumasta historianjaksosta. Ajankuva, rakennukset, asut ja ihmisetkin siviilejä ja sotilaita myöten, näyttävät autenttisilta. Onneksi nyt ei koeta Lauri Törhösen Raja 1918 tapaista vimmaisen töksäyttävää kuvaus- ja leikkaustyyliä, joka tuhosi näyttelijöiden hyvätkin pyrkimykset.

Louhimiehen Käskyn seesteisyys tuntuu tietoiselta valinnalta. Selkeys ja viileys voivat korostaa sitä fasistista väkivaltaa ja niitä sairaita yli-ihmisajatuksia, jotka purkavat järjestyksen ihannoinnin julkisivuun ja tutkintotuomarin hienostuneeseen pintaan perverssejä poreitaan.

Toinen Louhimiehen vahvuus on näyttelijöissä. Yhteistyö ei ole yhtä saumatonta intiimiyden, intensiteetin ja virtuositeetin kukintoa, johon Kokkolan tulkinnassa venyivät Irina Parviainen, Sini Hukkanen, Tuomo Kemppainen ja Jerry Mikkelinen. Mutta vuorotellen Käskyn elokuvafreskon tasoille piirtyvät perustellut roolikuvat niin Miina Malinista, Harjulasta kuin tutkintotuomari Hallenbergistakin.

Pihla Viitalan Miina on läpimurtorooli. Nuorta Irina Björklundia muistuttava näyttelijä omaa elokuvalliset kasvot ja selviää hyvin myös toimintakohtauksissa. Alinäyttelemistä harrastava Samuli Vauramo todistaa viimein, että häneen luottavat ohjaajat ovat ehkä sittenkin oikeassa. Tyttö sinä olet tähdessä eksyneen oloinen ja Lieksa!-elokuvassa mitääntekemätön Vauramo saa nyt kuvat kantamaan hiljaisella olemuksellaan. Ensemblen pidättelyyn tuo ristiriidan vain Mikko Koukin vääpelin roiskiva uho.

Kun epäonninen Juoksuhaudantie ei tuonut Jussi-palkintoa Aholle, hän saattaa hyvin saada sen Käskyn tutkintotuomarina. Ahon Hallenberg on Marski-viiksinen kapakala, joka osaa Goethen runot alkukielellä, mutta on sisältä tyhjä kuin mekaanisesti soiva gramofoni.

Erik Satien tuttuja pianosäveliä kuullaan hienossa kohtauksessa, jossa Hallenberg ja Harjula filosofoivat. Vaikea rakastelukohtaus ”kuin mies miehen kanssa” onnistuu myötähäpeää herättämättä, vaikka teatterissa ajatus vietiin perille pelkällä poikaparitanssilla.

Pidättyvä kuvaus toimii saarijaksossa, joka idylleineen olisi helposti voinut tuottaa sisällissodan keskelle annoksen Sinisen laguunin romantiikkaa. Seksissä ei kuitenkaan ole säästetty. Miesten ja naisten masturbointi, hetero- ja homoseksuaaliset yhtymiset vaihtelevine asentoineen tuntuvat liiallisilta. Virittynyt jännite latistuu osmokontuloita kiinnostavaksi suomalaisten seksitapojen esittelyksi.

Louhimiehen versio alleviivaa onnellista loppuratkaisua. Pikkupojan Disney-hymy perustellaan kyllä lopputekstien aikana lipuvilla aidoilla valokuvilla - sodan keskelläkin on hymyjä - mutta elokuvan totuus tästä kevennyksestä kärsii. Paljon tehokkaampi kohtaus oli se, jossa juna vetää veljessodan jalkoihin jääneen lapsen (Eemeli Louhimies) pois kuvasta ja orpopojan suusta kuullaan Käskyn toinen avainsana ”Lupaatko?”.