Nobel on toista maata. Martti Ahtisaaren iloa vihdoinkin kohdalle osuneesta rauhanpalkinnosta ei moni soraääni häiritse. Omaan arvoonsa jää kansanedustaja Jaakko Laaksonkin tölväisy Ahtisaaren osasta Georgian sotaan. Sotasyylliset löytyvät aivan muualta.

Suomalaisten suuri enemmistö varmasti jakaa sen tyytyväisyyden ja ylpeyden, jota niin presidentti Tarja Halonen kuin pääministeri Matti Vanhanen eilisissä reaktioissaan edustivat. Ulkoministeri Alexander Stubbilta superlatiivit tosin loppuivat jo ensimmäisessä ulkomaisessa haastattelussa, mutta nuoruuden innossa näinkin voi käydä. Asia-asioissa vähempikin into riittää.

Rauhannobel on upea asia koko kansakunnalle. Kaikessa hehkutuksessa on kuitenkin syytä muistaa, että Nobelia ei myönnetty eikä sitä saanut Suomi. Tunnustuksen kohteena on Martti Ahtisaari, hänen elämäntyönsä kansainvälisen rauhan hyväksi.

Ahtisaaren työtä puolueettoman Suomen asema ja maine on auttanut. Etenkään sovittelijan uran alkuvaiheessa yksistään henkilökohtaiset eväät eivät olisi riittäneet nostamaan Ahtisaarta Namibian rauhanprosessin luotsaajaksi. Ei Suomen puolueettomuudesta – sittemmin liittoutumattomuudesta – ole ollut haittaa Ahtisaaren myöhemmällekään rauhanrakennus- ja kriisinhallintatyölle. Etua siitä on ollut.

Paradoksaalista tietysti on, että Ahtisaari itse päätyi jo vuosia sitten tasoittamaan Suomen tietä sotilasliitto Naton jäseneksi. Avoimet, usein oppimestarimaiset vetoomukset jäsenyyden puolesta eivät ole kuitenkaan pehmittäneet suomalaisten enemmistöä Natoon menon kannalle. Ei siihen tehoa myöskään Nobel-palkinto, ellei kansainvälinen kehitys muuten tee jäsenyyden näkymää entistä houkuttelevammaksi.

Pelkästään Suomen otollinen asema ja hyvä maine eivät selitä Martti Ahtisaaren nousua yhdeksi viime vuosikymmenien käytetyimmistä ja menestyksekkäimmistä rauhanneuvottelijoista. Paljossa on kiittäminen Ahtisaaren henkilökohtaisia avuja – osaamista, kokemusta ja kontakteja.

Etenkin Ahtisaaren presidenttikauden alussa korostunut haparoivuus kotimaan olojen ja asioiden tuntemisessa saattoi jättää alleen sen, että ulkomaisissa asioissa ja ympyröissä hän oli kuin kotonaan. Kansainvälinen diplomatia oli – ja on yhä – hänen leipälajinsa. Siinä hän on erittäin hyvä. Siitä hän sai myös eilisen tunnustuksensa.

Yksittäisistä, joskin vuosia kestäneistä rauhanprosesseista eniten huomiota saivat nytkin Namibia, Aceh ja Kosovo. Merkityksettömiä eivät ole olleet myöskään Ahtisaaren – ja hänen CMI-järjestönsä – muut aikaansaannokset.

Itsenäistymiseen, rauhansopimukseen ja rauhansuunnitelmaan ei kylläkään yhden miehen eikä järjestön panos riitä. Aina vaaditaan myös kriisin osapuolten suostumusta tai myötämääräämistä. Ahtisaaren kaltainen taitava sovittelija voi kuitenkin merkittävästi edistää sovun syntymistä.

Aina sekään ei auta. Venäjän Nato-lähettilään täysilaidallinen muistuttaa, kuinka pahan trauman Kosovo Serbialle ja Venäjälle jätti.

Martti Ahtisaari sai elämäntyölleen parhaan mahdollisen tunnustuksen. Työ kuitenkin jatkuu. Hallittavat kriisit eivät valitettavasti ole ohi.

Lassi Jaakkola