Aurora ReunanenKOKKOLA
Saila Korhonen, harmonikka - konsertti konservatorion salissa 8.10.
Kirpeän viileän syksyn jo pistellessä luita ja ytimiä oli virkistävää nauttia harvemmin esitettyä modernia, espanjalaista harmonikkamusiikin lämpöä. Kuultavissa oli muutakin: alun perin uruille sävellettyä barokkimusiikkia, sekä suomalaista taidemusiikkia. Parin viikon kuluttua Britanniassa, Glasgowssa esitettävä kilpailuohjelma oli teknisesti ottaen hyvin kasassa. Taiteellinen loppusilaus, jonka luonteeseen kuuluu yleensä tapahtua viimetingassa, odottaa innokkaana syntymäänsä.
Aivan aluksi ajattelin, että Bachin englantilaisen sarjan Preludin ensimmäiset hengitykset olivat hieman pinnallisia. Kappaleen kehittyessä ja kasvaessa, jossain mollimodulaation tienoolla musiikin olemus sai kuitenkin ryhtiinsä sopivaa leppoisuutta ja sitä kautta kuulijan oli helpompi päästä lähemmäs tarinan kertojaa. Soitossa oli paljon dynaamisia linjoja ja lupaavia elementtejä, mutta kaikki olisi voinut olla rohkeammin ulos annettua.
Bent Lorentzen Tearsin toteutus oli vapauttava kokemus; kappale alkaa kauniilla, hitaasti rakentuvalla murtosoinnulla, joka vähitellen häipyy pois, sisältää arvoituksellisia taukoja, jotka öisen pimeän salin parrasvalokuussa soittava taiteilija kannatteli kauniisti. Hitaan osion jälkeen tulee surisevaa kuviointia, joka muistuttaa ihmissukuisen tuholaisen liikehdintää, hätääntynyttä oikean ja vasemman vuoropuhelua. Lopulta kappale päättyy korkeaan pianissimoon, ikiaikaiseen, primitiiviseen lopun ja alun syntyääneen.
Avomielisen atonaalisuuden aikakauden jälkeen oli vaihtelun vuoksi mukavaa kuulla loogista ja turvallista duuri-Scarlattia. Kappaleen heleyttä henkivä olemus sopi hyvin esittäjän ilmaisumaailmaan ja oli fraseeraukseltaan selkeää. Mieli lepäsi myös suomalaista nostalgiaa huokuvan Lasse Pihlajamaan Sudenkorennon siivellä, joka muistutti vähäisissä määrin Rimsky Korsakoffin Kimalaisen lentoa ja rakensi korville vaikutelman lentävän, mielikuvitusta ruokkivan luontokappaleen olemuksesta. Kappaleen ideologis-taiteellisessa taustassa piilenee jotain, jolla on sukulaisuussuhteita impressionismin maailmaan; tietty akvarellimaisuus yhdistettynä luontokokemusten subjektiiviseen, ei kuitenkaan arvottavaan kuvailemiseen.
Reilun tunnin mittaisen konsertin päätti Vladislav Zolotarevin Partita. Kokonaisuus oli elävää ja puhuvaa, ja erityisesti Grave-osio pysäytti kuulijan täyteläisen sävelkudoksen keskiöön.
Esiintyjänä Saila Korhonen on hyvällä tavalla herkkävireinen. Ehkä ripaus rohkeutta vetää kuulija soittajan omaan maailmaan, musiikillinen aggressio, olisi voinut tuoda lisää terää muotojen ja ajatuksellisten linjojen kiteytymiseen.