KOKKOLA (KP)

Minoru Betsuyaku: Vessa on tuolla päin. Ohjaus: Panu Huotari. Rooleissa: Marjut Andersson, Petri Lappalainen. Ohjaajan assistentti, valaistus ja ääni: Panu Huotari. Ensi-ilta Teatteri Iltatähdessä 12.9.

Mies ja nainen kohtaavat hiljaisessa puistossa. Nainen on päättänyt tehdä itsemurhan hirttäytymällä, miehellä on hassu ja epärealistinen liikeidea. Siitä seuraa paljon puhetta, ensin kohteliasta ja tunnustelevaa, sitten tuttavallisempaa, lopulta tunteita huutaen purkavaa.

Esityksen tekijät itse ovat todenneet, että heidän näkemyksensä japanilaisuudesta suodattuu länsimaisten stereotypioiden läpi. Esityksen henkimä japanilaisuus, olkoonkin sitten vaikka ”japanilaisuus”, on joka tapauksessa toteutettu huolella, jopa hellyydellä, ja vakuuttavasti: salaperäinen musiikki, tyylikkään lavastuksen valkoisen ja ruskean sävyt, vuoroin pimeys, vuoroin lämmin valaistus. Myös puvustus ja maskeeraus osuvat nappiin: naisen kimono ja nuoren miehen otsanauha, meikit ja molempien mustat hiukset.

Marjut Andersson on eloisan naisellinen ja notkea, elämää nähnyt geishahahmo, Petri Lappalainen näyttelee arvovaltaa tavoittelevan mutta epävarman nuoren miehen, joka ei kestä kuulla arvostelua ideansa epärealistisuudesta. Vaikka fyysisyys on näytelmän erityispiirre, esitys on samalla hyvin verbaalinen, ja juuri puheessa ja yhteyden luomisen mahdottomuudessa on sen absurdi tragikomiikka.

Esityksessä sovelletaan vuoroin länsimaista puheteatteria, vuoroin japanilaiselle teatterille ominaista liikehdintää ja ääntelyä, pelkistyneimmillään aggressiivisessa väittelykohtauksessa, jossa lähennytään tanssia.

Mies ilmehtii ja liikkuu tyylitellen kaiken aikaa– vaikutteita perinteestä, vaikutteita animesta? Naisen kasvot vääntyvät paikoin korostetun voimakkaisiin, viipyviin kiukun tai surun ilmauksiin, joita vihainen huuto täydentää.

Vaikka tapahtumapaikka pysyy yhtenä ja samana puistona, mielenkiinto pysyy vireillä: mitä tapahtuu seuraavaksi?

Vaikea varmuudella tietää, mitä vuonna Betsuyakun, yhteiskuntakrittisenä tunnetun kirjailijan, vuonna 1989 kirjoitetun tekstin taustalla on. Noihin aikoihin perinteinen, vauras Japanin yhteiskunta joka tapauksessa alkoi murentua, talous romahti ja ihmisiä jäi työttömiksi. Ehkä sielläkin yrittäjyys, minkälainen tahansa, nähtiin kunnialliseksi keinoksi nousta ja turvata ihmisarvonsa? Vastapäätä puistoa on kerrostalo, jonka kolmannen kerroksen miehelle nainen vilkuttelee. Pienet ihmiset suuren kaupungin puristuksissa?

Ne eivät selvästikään ole esityksen pääteemoja, kuten ei japanilaisuuskaan ole sen itseisarvo. Sen sijaan kommunikaation ja ihmisten kohtaamisen ongelma on. Ja niin: elämässä ei aina käy niin kuin odottaisi.