Maailman väkiluku kasvaa miljoonalla neljän päivän välein. Emme pysty täysin käsittämään sellaisia lukuja, joten ne riistäytyvät hallinnasta ja lopulta romahtavat niskaamme. Niin on käynyt kaikille lajeille, joiden populaatiot ovat paisuneet liian suuriksi tähän hiekkalaatikkoon.

Tämän uhkakuvan voi käytännössä muuttaa vain yksi asia, ellei koko ihmiskunta ala vapaaehtoisesti hakeutua sukupuuttoon: meidän on todistettava että älykkyys sittenkin erottaa meidät muista lajeista. Näin sanotaan Alan Weismanin kirjassa Maailma ilman meitä. Kirjassa käydään läpi joitakin ihmisen aikaansaannoksia, sen perusteella tuo todistettavaksi haastettu älykkyytemme on kyseenalainen voimavara meissä ihmisissä.

” Ihminen on kuluttanut vettä ja maaperää niin paljon, että kumpaakin on saatavilla aiempaa vähemmän. Sen lisäksi ihminen on elvy enään koskaan. Jotkut arvostetut tahot ovat varoittaneet, että maailma saattaa taantua hylkymaaksi, jonka ryteiköissä vilistää toisiaan saalistavia variksia ja rottia. Jos se on tulevaisuutemme, missä on kääntöpiste, jonka jälkeen tilanne karkaa käsistä ja ihminen putoaa henkiin jääneiden eliöiden joukosta huolimatta kovin kerskatusta, ylivertaisesta älystään?”

Totuus on ettei kukaan tiedä, sanoo Weisman, hänen mukaansa arvailuja hämärtää vielä se, että me kieltäydymme jääräpäisesti hyväksymästä sitä vaihtoehtoa, että pahin oikeasti tapahtuisi.

Weismanin kirjassa tuodaan esiin ihmiskunnan historiaa ja tuohon historiikkiin mahtuu valitettavan paljon tuhoavuutta, mutta jos viljelykset katoavat, jos metsät ja savannit alkavat jälleen muodostaa mosaiikkiaan ja jos paviaanit täyttävät jättämämme tyhjän aukon, tyytyvätkö ne elämään kauniin puhtaassa luonnossa? Vai sysäisikö uteliaisuus ja silkka narsistinen ilo kehittyvistä kyvyistä ennen pitkään myös paviaanit ja niiden kansoittaman planeetan tuhon partaalle?

Kirjaan muotoiltu kysymys kertonee enemmän meistä kuin paviaaneista. Hätkähdyttävää on lukea kirjan esille tuomia, meren tutkimukseen liittyviä seikkoja. Kauhutarinoita sikspäkkien polyeteenirenkaisiin tukehtuneista merisaukoista, nailonverkkoihin ja-ongensiimoihin kuristuneista joutsenista ja lokeista, liemikilpikonnasta jolla oli sisuksissaan taskukampa, 30-senttinen nailonköysi ja lelurekka. Muovi on uhkatekijä meren asukeille, se voi tukkia merilintujen suoliston, lähes kaikista Pohjanmeren rannikolle huuhtoutuneista myrskylintujen raadoista on löydetty muovia.

” Muovipussit tukkivat kaiken mahdollisen jäteviemäreistä merikilpikonnien nieluun eläinten luullessa pusseja meduusoiksi.”

Seuraava kohta on syytä lukea oikein kahteen kertaan: Tutkimusten mukaan pelkästään maailman kauppalaivat viskaavat sumeilematta noin 639 000 muovisäiliötä mereen joka päivä. Eikä tämäkään ole kuin murunen verrattuna rannoilta pursuaviin jätemääriin, sitä lentää jäteautoista ja kaatopaikoilta, vyöryy junien tavaravaunuista, se huuhtoutuu rankkasateiden myötä viemäreihin, seilaa alas jokia tai sitä kulkee tuulen mukana ja se löytää tiensä alati suurentuvaan jätepyörteeseen kaikkialle maailman valtameriin.

Tyynenmeren kieppuva jätepyörre on 26 miljoonan neliökilometrin suuruinen. Kaikkialla rehottaviin radio-ja matkapuhelimastoihin törmäileviä lintuja kuolee Yhdysvalloissa noin 500 miljoonaa yksilöä vuosittain, mikä onkaan maailman laajuinen lukumäärä sitä ei kirjassa kerrota, mutta tämäkin ihmisen aikaansaannos vaikuttaa järkyttävällä tavalla luonnon tasapainoon.

”Radiolähettimien sähkömagneettiset kentät sekoittavat lintujen suunnistusmagneetin, ja ne päätyvät kiertämään lähetinmastoja, joiden tukivaijerit muuttuvat valtavan lintutehosekoittimen teriksi.”

Kirjassaan Weisman tuo näkyviin myös toisenlaisen maailman.

”Ilman meitä maailman punaiset valot sammuvat radio-ja tv-lähetysten lakattua; miljardi päivittäistä matkapuhelinkeskustelua jää käymättä, ja miljardit linnut ovat elossa vielä vuoden päästä. Mutta niin kauan kuin olemme täällä, lähetinmastot ovat vasta alkua sille tahattomalle verilöylylle, jonka ihmissivilisaatio kohdistaa sellaisiinkin siivekkäisiin, joita emme käytä edes ravinnoksi.”

Tuohon Weismanin kuvailemaan toisenlaiseen maailmaan ei ihminen kuulu ja vasta silloin luonto alkaa oman paranemisprosessinsa.

”Ensimmäisenä ihmisettömän vuosisadan aikana korroosio laukaisee öljynjalostamoissa, kemikaalitehtaissa ja voimalaitoksissa piilevät aikapommit. Vähitellen bakteerit alkavat käyttää polttoaineiden ja voiteluaineiden jäänteitä ravinnokseen ja muuttavat ne harmittomaksi orgaaniseksi hiilivedyksi. Kun ihmistä ei enään ole, miljardit pikku inisijät, jotka muuten olisivat kuolleet, saavat nyt elää. Samalla niistä hyötyvät monet makean veden kalalajit, joiden ravintoketjussa sääsken munilla ja toukilla on tärkeä osuus. Muita hyötyjiä ovat kukat: kun sääsket eivät ime verta, ne siemailevat mettä, ne ovat siis pölyttäjiä, ja maailma puhkeaa kukkaan ilman meitä.”

Weisman kuvaa värikkäästi myös monia muita tapahtumia ihmisettömässä maailmassa. Tämä Weismanin teos suorastaan ravistelee hereille, kysymykseksi jää, onko jo liian myöhäistä?

Markku Laitinen