Välähdyksenomaisesti vuodenajat vaihtuvat ja aika kuluu, elämässä ihmiset etsivät toisiaan. Elämän ja kuoleman karnevaaliiin johdattaa musiikillinen tausta. Ari Auvisen valaistus ja tehosteet luovat aitoa lähiöelämän tunnelmaa, jossa naapuria ei kohdata, vain ohitetaan.

Näytelmän Kemp on suorasanainen, tahditon sisarenpoika, joka kokee olleensa koko elämänsä ajan ulkopuolinen lajinsa laumassa. Katkeruudesta hänessä on kasvanut viha ihmisiin. Läheisyyden puutostauti on näivettänyt hänen inhimillisyyttään. Vuoteessa makaavan ja sieltä käsin ympäristöään hahmottavan tädin kuoleman odotus muodostuu pakkomielteen omaiseksi toiveeksi.

Näistä lähtökohdista ponnistetaan taitavalla toteutuksella Morris Panychin loistavan käsikirjoituksen tulkintaan. Raila Leppäkosken suomennos on todella onnistunut.

Myös näyttelijäntyö on suorastaan erinomaista. Vieraileva freelancer, näyttelijä Mika Nuojua, elää jokaisen näytelmän tarjoaman nyanssin koskettaen ja ilmaisutaitojaan säästelemättä, alusta loppuun asti. Eija Variman hiljainen rooli tätinä on ehkä hienointa mitä häneltä olen nähnyt. Tunnelman luominen ilman runsaita repliikkejä tuo esille myötäelämisen taidon näyttämöllä. Vanhuksen yksinäisyyden ja hämmentyneisyyden tunne on koettavissa katsomossakin.

Mustana komediana maailmaan syntynyt näytelmä sai ensi-iltansa viikko sitten. Nyt viikkoa myöhemmin se sai kuitenkin uudenlaisen ulottuvuuden, johtuen alkuviikon traagisista tapahtumista maassamme. Tässä ajankohdassa käsikirjoitus tuntuu piirtävän kuvaa juuri siitä, kuinka ihminen ei löydä itseään, ei sijaa, eikä hyväksyntää. Ihmisestä, joka kokee epäonnistumisen murhenäytelmän omalla kohdallaan. Tästä mielleyhtymästä johtuen komedian kokemus jää vähemmälle, ja näen edessäni upeasti esitetyn tragedian. Olkoonkin, että komiikkakin on näyttämöllä läsnä. Kokemus on aina oma ja henkilökohtainen, mutta olin aistivinani katsomon hiljaisuudesta samanlaista tunnelmaa, tiedostamatta tai tiedostaen.

Mutta hyvää teatterikokemusta mielleyhtymät eivät pilaa, tekevät kokemuksesta vain erilaisen. En lainkaan ihmettele että tämä näytelmä on kulkenut kiitosten kera useissa maissa.

Täti ja minä-näytelmä ei ole ainoa Kanadassa syntyneen Morris Panychin meriitti, vaan ohjaajana ja näyttelijänäkin itseään toteuttanut kirjailija on kerännyt huomiota eripuolilla maailmaa. Mikkelin teatteriin siirtyvän Petteri Sallisen voi sanoa onnistuneen viimeisessä ohjauksessaan Kokkolan kaupunginteatterissa.