Teatteritaiteen maisteri Siri Kolu (s. 1972) on toiminut muun muassa dramaturgina, ohjaajana ja teatteriopettajana. Nyt häneltä on julkaistu esikoisromaani Metsänpimeä, joka kertoo keravalaisen lukiolaistytön Lauran kehittymisestä helsinkiläiseksi kirjallisuuden opiskelijaksi. Kolu on itsekin opiskellut kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ennen siirtymistään kokonaan teatterin pariin.

Lauran tarinaa kerrotaan kahdella tasolla: lukioaikana sekä muutamia vuosia myöhemmin yliopisto-opiskelijana. Lukiolais-Laura kamppailee isänsä menetyksen aiheuttamassa surussa ja yrittää pitää huolta äidistään, joka on vakavasti masentunut miehensä kuoleman takia. Laajan kirjallisuuden ryhmään kuuluva Laura löytää keinon paeta suruaan lumouduttuaan kirjallisuudenopettajansa metsäaiheisista luennoista. Lopulta syntyy Metsän piiri, innokkaimmista laajan kirjallisuuden opiskelijoista koostuva salaseura, jonka metsää kohtaan tuntema viehätys saa pian kammottavia seurauksia.

Metsänpimeä on runsaasti intertekstuaalisuutta viljelevä romaani, joka koostuu lopulta kiehtovasti yhtyeennivotuista fragmenteista. Tärkeinä pohjateksteinä teokselle toimivat etenkin 1900-luvun alun suomalaiset klassikot, kuten Eino Leino, Aino Kallaksen Sudenmorsian, L. Onervan Mirdja sekä Joel Lehtosen Mataleena. Metsän ja kaupungin väliseen jyrkkään dualismiin kietoutuva symboliikka tuo mieleen toisen esikoisteoksen, vuonna 2000 Finlandia-palkitun Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Myös opiskelijoiden muodostama ryhmä traagisine seurauksineen on tuttu esimerkiksi romaanissakin mainitusta elokuvasta Kuolleiden runoilijoiden seura, josta on tehty myös romaani, sekä Donna Tarttin teoksesta Jumalat juhlivat öisin.

Helsingin yliopistossa kirjallisuuden opintojaan aloittelevaa Lauraa vainoavat sekä menneisyys että tulevaisuus. Vasta nyt koko totuus Metsän piiristä alkaa valjeta hänelle. Raskaat menetykset painavat Lauraa, pakottavat kertomaan oman tarinansa:

”Kaikki tässä tarinassa käpertyi kokoon, kaikki pakenivat eri suuntiin ettei heidän tarvinnut jäädä kertomaan tätä kanssani. Jokainen sai syyn poistua, heidän ruumiidensa hauraus auttoi heitä. Vain minä jäin paikalle, minä sain käydä läpi vain jäähyväisiä. Se teki minut vihaiseksi, nämä jäähyväiset, joista mistään ei kysytty, haluanko minä.”

Kolu rakentaa juonta taitavasti säilyttäen lukijan jännityksen loppuun asti. Tarina liikkuukin nuortenkirjallisuuden, jännityksen sekä symbolismin välimaastossa. Myös tematiikka on runsasta: teos käsittelee rakkautta, kirjallisuutta, valtaa, surua ja aikuistumista. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole täyteen ahdettu, sillä ainekset yhdistyvät toisiinsa tehden romaanista todellisen runsaudensarven. Metsänpimeä kiehtoo samoilla elementeillä kuin itse metsäkin, uudella ja vanhalla, tuoreella ja ikiaikaisella. Niin kuluneelta kuin se ehkä kuulostaakin, metsä kuvaa täydellisesti ihmisen – kuten myös tämän romaanin – sielunmaisemaa.