Arto Paasilinna: Neitosten karkuretki. 243 s. WSOY 2008

Suomalaisen huumorikirjallisuuden Grand Old Man, Arto Paasilinna, ei huhuista ja joistain lausunnoistaan huolimatta pannut lopullista pistettä teksteihinsä. Siitä monet iloitsevat, toiset huokaavat syvään. 36 veijariromaani Neitosten karkuretki jatkaa edeltäjiensä uralla. Vain henkilöt ja tapahtumat vaihtuvat.

Helsingin Kätilöopistolla marraskuussa 1965 Raakel Sandelström synnyttää Stina-tyttönsä. Lapsuus ei ole helppo, sillä uhkean napatanssijaäidin ja isä-Göranin torainen liitto ajautuu karille ja avioeroon.

Isä muuttaa Ruotsiin ja äiti luo uutta uraa elokuva-alalla. Boheemeissa taiteilijapiireissä viina virtaa ja mielikin järkkyy. Uusi väkivaltainen isäpuoli kurittaa sumeilematta tyttöä.

Sisukas Stina karkaa 11-vuotiaana kotoa ja elää mierolaisen elämää kadulla. Hän varastaa ruokansa ja nukkuu rappukäytävissä. Hetkellinen turvapaikka löytyy Hilma-mummon yksiöstä. Kun vanha mummo kuolee, Stina sijoitetaan lastenkotiin.

Kaskisaaren lastenkoti osoittautuu Stinalle vankilaakin pahemmaksi paikaksi. Hän päättää karata kohtalotovereittensa Meerin ja Roosan kanssa. Neuvokas lakanapako tapahtuu yöaikaan juhannuksen alla.

Kolmikko suuntaa läpi läntisen Uudenmaan Tenholan Koviikin, jossa sijaitsee Stinan isänpuoleisen suvun kesäpaikka. Monta mutkaa on matkassa, sillä rasavillien karkurien jäljillä ovat lastenkodin johto, kymmenet poliisipartiot ja satakunta varusmiestä.

Tavallaan Paasilinna (synt. 1942) yllättää Neitosten karkuretkessä: miehisten vaellustarinoitten sijaan pääosissa on nuori tyttö. Rikkonainen lapsuus, alkoholi, väkivalta ja turvattomuus ovat raakaa arkipäivän realismia kymmenissätuhansissa suomalaiskodeissa.

Tottakai kirjailija tuttuun tyyliinsä oikoo polkuja sumeilematta ja yleistää totuuksia. Mutta Paasilinna ei ilkeile. Omintakeisen huumorinsa ja leppoisan tarinan iskennän alta on löydettävissä totuuden siemeniä.

Kiitolaukkamainen juoni, joka sekin on yksi Paasilinnan tavaramerkki, rauhoittuu uutukaisromaanissa leppeäksi kävelyksi. Ja hyvä niin.

Paasilinnan teksti on edelleen helppolukuista ja selkeää. Mitäpä sitä hyväksi todettua tyyliä vaihtamaankaan.

Kirjailijan luomissa henkilöhahmoissa ei monien kriitikoiden mielestä ole minkäänlaista syvyyttä saati hauskuutta. Voi olla, mutta tuskin Paasilinna on lähtenytkään Mika Waltarin jalanjäljille.

Neitosten karkuretki tarjoaa Paasilinna-faneille muutamat röhönaurut ja parituntisen nojatuoliseikkailun. Vähemmän Kittilän Kalle Päätalon tuotantoon vihkiytyneet sivuuttavat sen tylysti tuhahduksella.

Kukin päättäköön itse.