Tama on Tansania –blogimme avaus.

Menomatka alkoi torstaina Kokkolasta kello 5.05 ja pää'ttyi Dar es Salaamiin perjantaina puolen päivän jalkeen. Helsinki – Vantaan lentokentallä Panun vatsa oli sekaisin, Julia ei pystynyt syömaan muuten vain jännitykseltään, Aino pelkäsi lentoja kuollakseen ja Suhe (virallisemmin Suvi-Heini) hopotti hermostuksissaan taukoamatta norsuista.

Kaikki käsimatkatavaroissa olevat nesteet oli mahdutettava yhden litran minigrip-pussiin. Nesteitä meillä oli paljon, koska etukäteen oli varoitettu rinkkojen jäävän usein matkan varrelle. Suhen piilolinssit löysivat uuden kodin Ainon ja Julian minigrip-pusseista.

Panun uusi reppu taas hajosi kentallä ja tavarat piti sulloa uudelleen puolet pienempään tilaan. Julia saapui viimeisenä lentokentälle kädessaan paketillinen vessapaperia - sitä ei Tansaniassa kuulemma juuri ole. Vessapaperirullat tungettiin yhteistuumin rinkkoihin vielä lähtöselvityksessä lentokenttävirkailijan valvovan katseen alla.

Kone nousi sateisesta Helsingistä kohti Müncheniä, mutta varsinaisiin matkatunnelmiin pääsimme lentomatkalla Münchenista Dohaan.

Qatar Airways oli satsannut asiakaspalveluun paremmin kuin suurin osa Suomen hienoista ravintoloista. Viimeisen päälle pyntätyt lentoemannat ja –isännat tarjoilivat sukkia, pyyhkeita, peittoja, hammasharjoja ja –tahnoja, karkkia, tarroja, kuulokkeita, nukkumissilmalappuja ja palveluita niin tiuhaan ettei nukkumisesta tullut mitään. Eikä elokuvan katselukaan onnistunut henkilokohtaiselta näytölta, silla valikoima oli liian suuri.

Qatarin Dohaan astuttaessa etelän kuumuus löi kasvoille. Ihmismassassa me aloimme ulkonäöltamme erottua joukosta ja muitakin tulevan ennusmerkkeja oli näkyvissä Julian tinkiessä kahvin hinnasta.

Viimeinen lentomme Dohasta Tansanian Dar es Salaamiin kului torkkuessa ja alla avautuvaa Afrikkaa katsellessa. Ensimmäinen matkapahoinvointilääke olisi ollut tarpeen laskeuduttaessa. Kone vaappui ja tärisi pelottavasti. Lentoemäntäkin puristi polviaan silmät kiinni emmekä tienneet johtuiko tämä väsymyksestä vai kauhusta.

Vaikka viisumeissa oli vääria päivämääriä ja nimiä, pääsimme lopulta Tansanian puolelle usean ystävällisen lentokenttävirkailijan avulla. Kaikki neljä rinkkaakin tulivat perille pengotun oloisina. Virkailijat vakuuttivat, että tulisimme varmasti viihtymään.

Siihen luottaen lähdimme 32 tunnin matkasta lopen uupuneina etsimään meitä hakemaan lähetettyä englantilaista naista. Kentän edustalla meitä odottikin kaksi afrikkalaista miestä…

Julia, Aino, Suhe ja Panu