KOKKOLALied – konsertti: Lasse Penttinen, laulu, Anna – Kaisa Rautanen, piano. Konservatorion Salissa to 18.9.-08. Kilpinen, A. Merikanto, Kostiainen, Schumann

Vähäeleisen maanläheinen lied-pari runoili lyyris-romanttisella tenholla torstai-illan suloksi. Ohjelma piti sisällään romanttista suomalaista, saksalaista, sekä nykyaikaisempaa kotimaista äänimaisemaa.

Alkupaloiksi nautimme Yrjö Kilpisen lauluja tunturivaloissa. Avauksessa oli aistittavissa tiettyä asiaan kuuluvaa ylineutraaliutta. Ehkä sievoista syteen tai saveen -asennetta olisi voinut olla pilkkeenä silmäkulmissa. Kauniita hetkiä kuitenkin oli, vaikka kyyhkyset kujertaen; itselleni ensimmäinen tapahtui, kun Penttinen sanoi viimeisen kerran: ”Tunturilähde, kirkas ja syvä”. Ylipäätään huomioni kiinnittyi kappaleiden lopetuksiin, jotka olivat kokonaisuudessaan loppuun asti kannateltuja. Kenties pianistin välttämätön sivun kääntö olisi voinut tapahtua sitten, kun flyygelinkin laulu oli loppunut. Toki on mahdollista, että tarkkaan harkittu ajankäytöllinen estetiikka olisi kuitenkin kärsinyt turhasta tauotuksesta.

Rannalta I -laulussa Penttinen kohdensi ajatuksensa kohtisuoremmin jollekin, tai jonnekin, mikä lisäsi intensiteettiä. Kauttaaltaan forteissa ilmeni ajoittain lauluteknistä prässäämistä, mutta silloin, kun sitä ei tapahtunut, ihmisääni oli kirkas ja hyvä.

Aarre Merikannon Panin karaktääri oli siihenastisista parhaiten onnistunut. Tarinankerronnan tenho oli määrätietoisesti etenevää ja mielikuvituksekasta. Pianistilta olisin kaivannut humahutuksen hulluutta huviksi. Sen sijaan Veräjäpuu pysäytti kynän ja kuulijan: kaunis kuin mikä. Kolmannen Merikannon aikana pianisti lauloi enenevissä määrin ja siirryttyä modernimpaan maisemaan, Rautanen ravisteli herättävillä forzandoillaan, joista Penttinen sai selvästi vahvuutta, ja tekstiin tuli lisää linjaa. Pari oli yhtä lihaa, verta ja Steinwayta, ja ääni pääsi todellakin irti ruumiista.

Väliajan väistyttyä esitysvuorossa oli Schumannin Dichterliebe, Runoilijan rakkaus, joka on Lied -kirjallisuuden suosituimpia järkäleitä, sisältää yksistään Heinen runoutta, ja on Schumannin kuuluisin laulusarja. Sen avaa Im wunderschönen Monat Mai, Ihanaisen kauniissa toukokuussa, joka on sarjan tunnetuimpia liedejä. Schumannin hauraan kaunis poetiikka, joka on luonteeltaan läheistä sukua Chopinille, sopi parin henkeen erinomaisesti.

Kappaleesta Ich grolle nicht alkaen huomiota herätti vahvistuva intensiteetti pianismissa, joka vaikutti positiivisesti parin kokonaissointiin. Erityisesti kappaleen Die alten, bösen Lieder tunnoissa pari eriytyi irrottelemaan.

Sivahutuksen verran olisin kaivannut duon välille kirpeyttä, uskallusta heittäytyä rakentavaan erimielisyyteen. Selkeämmät kontrastit introverttien, sekä ulospäin suuntautuneiden luonnekuvausten välillä olisivat voineet lisätä sointuvaa kipakkuutta.