Maarit Verronen: Karsintavaihe. Tammi 2008. 325 s.

Kuvittelin sanoja ilmiöistä, joita Maarit Verrosen uudessa kirjassa on. Kun on kyse kirjan nimestä Karsintavaihe, joka oikeastaan jo sanoo kaiken, niin sanoja on vaikka kuinka paljon.

Löytyi: roskisdyykkari, sotaveteraaniavunleikkaaja, isoäiti, pikkupomo, luiskaotsa, sambaa tanssiva bimbo, kojootti, esteettömyyskyttä, diagnoosin missannut liikuntavammainen, jonka oli kuljettava suksisauvoilla, rapajuoppojen kaupunginosakuningas, grynderi, joka oli pudonnut kuoppaan eikä enää muistanut mitään.

Jokaiseen sanaan on lisättävää vaikka kuinka. Ei tarvitse sortua kuvailuun eikä maalailuun, kunhan kertoo mitä todella tapahtuu.

Maarit Verronen on kulkenut juuri tätä kirjaa kohti, siitä ei ole epäilystäkään. Jo edellinen kirja viime vuodelta, Saari kaupungissa, jossa suhteellisen nuori nainen karaisi itseään, näytti jo selvää suuntaa.

Siinä nuori nainen, lähempänä kyllä jo 40 ikävuotta, on jo tajunnut että vain fyysisesti ja psyykkisesti voimakkaimpien ihmisten on mahdollista selvitä hengissä.

Tämä alkaa olla todellista elämää tämän päivän Suomessa, ei dystopiaa. Edellä tuli luetelluksi ihmisiä, joita on olemassa karsintavaiheen, pudotuspelin, aikana vielä. Kirjassa kuvataan sitä, miten Suomi loppuu. Sillä ei ole maailmassa enää juuri mitään tekoa. Suomi koostuu ihmisistä tietyllä alueella, ei enempää.

Ainut tieteisaihe kirjassa on se, että ihmisten on pakko syödä pillereitä pienestä asti ja lapset prepataan vauvasta saakka sellaisiksi, että kelpaisivat ylempiin kasteihin. Sitten heihin istutetaan ominaisuuksien määräämä siru ihon alle.

Kirja on jossain määrin toisinto Aldous Huxleyn Uudesta uljaasta maailmasta, ja Suomeen sovellettuna se saa suhteellisen julmia muotoja. Tässä kerrotaan jo tappamisestakin. Sinänsä ei mitään uutta.

Nuoret oppivat koulimaan itseään niin, että katsovat tarkkaan, että väärän värisen kanssa eivät ole tekemisissä. Vihreä on vielä OK, samoin valkoinen, mutta oranssista ja punaisesta tulee elämän alasajo tai ainakin varoituksia.

Koodaajat, ja innovoijat asuvat omissa kaupungeissaan. Vaatimuksena on vain neljän tunnin yöuni. Porukka on nuorta ja ajetaan kuolemaan hyvin nopeasti pillereillä: niillä on pahoja sivuvaikutuksia.

Geenimanipulaatio on olemassa hyvässä ja pahassa. On olemassa geenihoitoja perinnöllisiin sairauksiin (hyvä), jos niitä on varaa hoidattaa (paha). Oma saarekkeensa kaupungissa on keinoemojen kuplamainen hyvinvointi- ja monitorointimaailma.

Suomesta on nopeasti tullut kehitysmaa.

Päähenkilölle elämä on taistelua askel askeleelta, mutta kun suureksi paisunut, kaavamaiseksi muodostettu vartiointijärjestelmä on ottanut vallan, ja nainen saa työtarjouksen ”jota ei voi ohittaa”, niin vaara on jo lähellä.

Päähenkilö ei syö pillereitä, mutta sen sijaan rakastuu. Ehkä siis on vielä toivoa?

Tässä kirjailija tekee kaikkensa varoittaakseen siitä, mitä on tulossa jos jatketaan entiseen malliin. Ei oikeastaan tarvitse kuin silmät nähdä ja korvat kuulla niin tietää jo nyt, että Suomi ei ole hyvinvointimaa.

Verronen varoittaa myös välinpitämättömyydestä, vaikka tavallaan se ei ole ihmisten omaa syytä, vaan johtuu indoktrinaatiosta, joko pillerien avulla tai voimakkaan suggestion vaikutuksesta.

Tulevaisuuden maailmassa ei myöskään juuri enää näy kirjoja. Kämmentietokoneet ovat ottaneet niiden paikat ja jos niihin osuukin jonkun riippumattoman tahon uutisia, niillä ei ole juuri vaikutusta.

Uudistusta, inhimillisyyttä ajavien ihmisten yhteenliittymät murskataan armotta.

Jos nyt on suostutteluvaihe käynnissä näennäisdemokratioineen äänestyksineen päivineen, niin ei tarvitse kovin paljon rapsuttaa, kun jo näkee miten selvästi miten mikä tahansa ihmisyhteisö on jaettu kasteihin.