Mikko A. HimankaKAUSTINEN
Peh Henrik Nordgrenin muistokonsertti Kaustisen kirkossa 7.9. klo 14. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri joht. Juha Kangas, Jari Valo – viulu
Kaustisen kirkon avaran kupolin alta löytyi hyvä paikka surevalle kansalle. Kirkon uusklassisen valoisuuden ja tummanpuhuvan suruväen välillä lepäsi sama mykistävä kontrasti, joka on edesmenneen säveltäjän Pehr Henrik Nordgrenin musiikille niin leimallista. Tilaisuuden teosvalinnoissa kuului säveltäjän syvä intiimi tummuus, joka kätkee pinnalliselta kuulijalta valonsa ja lämpönsä. Tässä hetkessä sukellettiin kuitenkin kiireen tuolle puolen tilaan, jossa pidetyn ja kunnioitetun säveltäjän musiikki avautuu auliisti.
Konsertin, joka samalla oli myös Nordgrenin muistotilaisuus Kaustisella, aloitti vavahduttava koraalifantasia Koko maailma valittanee. Kolmannen viulukonserton 1. osan otsikkona taas olivat Einon Leinon sanat: Me kuljemme kumpuja mustan maan. Orkesterin raskaan askelluksen päälle nousi hauraana ja kiihkeänä viulun viiltävä valitus. Tilaisuuden loppupuolella kuultiin vielä kaksi osaa Jousisinfoniasta op.43. Lienee tarpeetonta kommentoida soittoa sen enempää. Riittää, kun totean murheen ja ikävän nostavan tämän ohjelmiston suorastaan järkyttäviin tunnetiloihin.
Nordgrenin kynästä ei ole tietääkseni irronnut koskaan mitään kevytkenkäistä tai mielistelevää. Oltakoon hänen musiikistaan mitä mieltä tahansa, hänen rehellistä ja tinkimätöntä asennettaan ei voi kukaan kiistää. PH oli aina karujen ja vakavien aiheiden tulkki. Hymy ja aurinko piiloutuvat usein yön ja tuskan taakse. Tilaisuus avasi tälle myös hieman taustaa.
Heikki Laitisen ja Kalevi Ahon vahvat puheenvuorot teosten väleissä piirsivät henkilökuvaa Nordgrenista nöyränä ja ahdistettuna miehenä, jonka luomisen tuska pulppusi syvistä vesistä elämän rujouden, yksinäisyyden ja toiseuden louhikoissa. Näissä tunnoissaan hän oli Ahon mielestä esikuvansa Shostakovitsin hengenheimolainen. Listaa olisi voinut jatkaa Tsaikovskilla, Beethovenilla, Brucknerilla ja monella muulla, joiden sisäiset jaakobinpainit ovat kypsyneet unohtumattomiksi teoksiksi. Ahdistettujen säveltäjien lista on hämmentävän pitkä.
Muistan omakohtaisesti, kuinka lukioikäiselle soittajalle Nordgrenin musiikki jäi vielä enimmäkseen avautumatta. Tarvittiin erinäisiä vuosia elettyä elämää kaikessa ilossa ja surussa, ennen kuin salvat hiljalleen aukenivat. Ehkä onkin niin, että vasta sitten sisimmässä on riittävästi sitä elon arpikudosta, joka voi resonoida säveltäjän mielenmaiseman kanssa. Sielu kohtaa tuttuja tuntoja, samaistuu ja tulee liikutetuksi. Kuten Heikki Laitinen sanoi:” PH on siksi musiikissaan läsnä harvinaisen voimakkaasti.”
Taiteen paradokseista suurimpia taitaakin olla se, että usein vain kärsimyksen kautta löytyy täyttymys, ja juuri rumuudesta voi kasvaa huikaisevin kauneus. Pumpulista harva voi ponnistaa kovin korkealle. Jousisinfonian viimeinen osa manifestoi ajatuksen loppuun. Elämän tuhkasta nousee lopulta esiin sanomaton autuus. Yhtäkkiä tuskassa asuu ilo, ja tappio kääntyy selittämättömäksi voitoksi. Yhteys alttaritaulun kärsivään Kristukseen oli ilmeinen. Täytyy kenties olla riittävän pimeää, että ihmissilmään kajastaisi ikuinen valo, Lux Aeterna.