Suomalainen media on seurannut Yhdysvaltain presidentinvaaleja tiiviisti koko vuoden. Pitkin kevättä ajankohtaisohjelmien insertteihin ja lehtien ulkomaansivuille liisteröitiin julisteen kokoisia kuvia Hillary Clintonista ja Barack Obamasta. Kysymys kuului: onko maan seuraava presidentti nainen vai musta mies?Mutta hetkinen, siinähän valittiin vasta yhden puolueen presidenttiehdokasta.
Eurooppalaisilla tiedotusvälineillä tuppaa olemaan kollektiivinen näköharha niiden seuratessa rapakontakaista vaalipolitiikkaa. On ”meidän” demokraatit, ne kivat ja normaalit, joita kaikki fiksut julkkiksetkin kannattavat, ja sitten ”niiden” republikaanit, joita äänestävät vain jotkut omituiset jäärät jossain paikoissa, joista me emme tiedä mitään.
McCainin julkistettua varapresidenttiehdokkaansa mediassa raivattu tilaa myös toiselle pääpuolueelle. Korkokengissä ja tyylikkäässä jakkupuvussa lavalla tepastellut alaskalainen jääkiekkoäiti antaa valkotukkaisen sotainvalidin kampanjalle toiset kasvot, räyhäkkäät ja energiset.
Ei ole minkäänlainen haitta, että pirteän julkisivun takana on kokoelma patavanhoillista maailmankatsomusta, sillä sillekin on kannattajansa. Sarah Palinia seuratessa tulee väistämättä mieleen ajatus koto-Suomesta: jos Päivi Räsänen olisi sattunut syntymään Yhdysvaltoihin, hän olisi poliittinen megatähti.
Vaalitaistelusta tulee väistämämättä värikäs. Rocktähdet ja talkshow-juontajat ryhmittyvät Barack Obaman taakse, ja meillä Euroopassakin lepattaa sellainen odottava liekki, että kohta se fiksu porukka näyttää voimansa ja jenkeille tulee jännittävä ja erilainen presidentti.
Viheltääköhän joku taas oikealta ohi?
Sarah Palinia on verrattu Margaret Thatcheriin ja Ronald Reaganiin. Ei noita nimiä ainakaan vaalitappioista muisteta.
Kirjoittaja on Keskipohjanmaan
toimittaja.
kaisa.suomala@kpk.fi
