Pitkään jatkuneet puheet vakavasti uhkaavasta työvoimapulasta saattavat hiljetä lähitulevaisuudessa. Vielä nyt suomalaisilla yrityksillä menee moniin muihin verrattuna hyvin, mutta mitalin toinen puolikin pilkistää esiin. Yritykset kertovat lomautuksista ja irtisanomisista. Esimerkiksi veneiden kysynnän hiljeneminen ja lentoliikenteen vaikeudet liittyvät epäilemättä polttonesteiden hintakehitykseen, mutta takana on muutakin. Ilmiö voi olla merkki siitä, että epävarmuuden kasvaessa kuluttajat tinkivät ensiksi perustoimeentulon kannalta vähemmän välttämättömistä tuotteista ja palveluista.Finnairin kannattavuus on vajonnut niin surkeaan jamaan, että yhtiö pani henkilöstöryhmänsä ankaran valintatilanteen eteen. Toinen vaihtoehto on hyväksyä palkkojen määräaikainen alentaminen tai jäädyttäminen, toinen 400 ihmisen irtisanominen. Edessä on todellinen ota tai jätä -tilanne, jossa paikallinen sopimiskyky tulee testatuksi.
Finnair ei ole ensimmäinen, joka pelkistää vaihtoehdot näin suoraviivaisesti. Samaa menetelmää käyttivät lamavuosikymmenellä muutkin. Työntekijät luopuivat esimerkiksi lomapalkastaan yrityksissä ja kunnissa. Enemmistö kyllä ymmärsi sen välttämättömyydeksi ja yhteiseksi eduksi.
Tuleva talouskehitys ratkaisee, yleistyykö Finnairin malli. Etenkin sellaiset yritykset, joilla on houkutusta siirtää tuotantoaan halvempiin maihin, pystyvät suorastaan kiristämään työntekijöitä palkanalennuksiin.
Vaikeuksien kasvaessa syntipukiksi nousee helposti viime syksyn palkkakierros. Silloin nimelliskorotukset kasvoivat reilusti tupovuosien tasoa korkeammiksi. Yleinen kustannusten nousu ei ole kuitenkaan kiinni pelkästään kotimaisista tulosopimuksista. Tilanteeseen ovat vaikuttaneet myös ulkopuoliset tekijät, kuten energian ja ruuan kallistuminen.
Palkankorotusten karkaamisestakaan ei voi syyttää pelkästään työntekijäjärjestöjä. Pelin henki oli, että työnantaja oli valmis suostumaan korkeisiin vaatimuksiin, jos samalla ideologinen tavoite tuposopimusten siirtämisestä historiaan edistyy.
Keskitetty sopimusmalli oli se keino, jolla Suomen taloutta vakautettiin vaikeina vuosina. SAK:n pitkäaikainen puheenjohtaja Lauri Ihalainen sai rautalankamallillaan palkansaajat uskomaan, että ostovoima paranee parhaiten, jos tyydytään maltillisiin korotuksiin ja saadaan kylkiäisiksi verokevennyksiä.
Kun Ihalainen jää ilmeisesti ensi keväänä eläkkeelle, hänen lähtöönsä päättyy muutakin kuin yhden työmarkkinajohtajan ura. Koko SAK on uuden tilanteen edessä.
Seuraajalla on haastava tehtävä vakuuttaa neuvottelukumppanit siitä, että edelleen voisi olla viisasta tarttua Ihalaisen tarjoamaan raamitupoon, jossa ainakin palkkaratkaisujen raamit sovittaisiin keskitetysti. Työnantajille kelpaisi kenties sellainen versio, jossa palkkojen nousu ja työtaistelut estettäisiin keskitetysti, mutta muuten asiat sovittaisiin paikallisesti.
Palkkamalttia Suomen talous ja yritykset selvästi kaipaavat. Tiedossa on sekin, että yritysten palkanmaksukyky vaihtelee. Siksi on perusteltua kehittää myös paikallista sopimista. Valtakunnallista raamia tarvitaan kuitenkin minimitason turvaamiseen.
Jos taantuma tulee ja pitkittyy, muutkin kuin Finnair voivat joutua turvautumaan ota tai jätä -malliin. Se olisi koko yhteiskunnan kannalta kaikkea muuta kuin toivottavaa.
