TAMPERE

Tampereen Teatteri: Cabaret -musikaali. Ohjaus: Tommi Auvinen. Ensi-ilta päänäyttämöllä 3.9.

Tamperelaisia hemmotellaan tällä viikolla peräti seitsemän (! ) ensi-illan verran. Yksi odotetuimmista on Tampereen Teatterin Cabaret-musikaali, joka kantaesitettiin samassa teatterissa jo vuonna 1970. Suurelle yleisölle se on tuttu myös Liza Minellin tähdittämästä elokuvaversiosta vuodelta 1972.

Cabaret on hieno klassikko, joka totisesti ansaitsee tulla uudelleen tulkituksi. Sen pasifistinen perussanoma on aina ajankohtainen ja teoksen libretto ja sävellykset ovat hienolla tavalla uskollisia saksalaiselle yhteiskunnallisesti valveutuneelle kabaree -traditiolle. Se eli hienointa kukoistustaan 1920-luvun Berliinissä. Kaupunkia pidettiin tuohon aikaan maailman kulttuuripääkaupunkina, jonka dekanentti ja suvaitsevainen ilmapiiri veti puoleensa taiteen tekijöitä ympäri maailman. Saksa oli toipumassa maailmasodan kauhuista ja Berliini kuhisi elämänjanoa .

Cabaret on hyvällä tavalla myös perinteinen musikaali, jossa on toimiva perustarina. Kerroksisuutta teokseen tuovat musiikkinumerot, joiden aihepiirit käsittelevät mammonan ylivaltaa tai vapaan rakkauden problematiikka musikaalin seremoniamestaria mukaillen: ”Tärkeintä ei ole miten tai ketä rakastaa – kunhan rakastaa!”

Tapahtumat sijoittuvat 1920-30 -luvun vaihteeseen, jossa enteillään totalitarismin aikaa natsien valtaannousun odotuksessa. Kaiken keskiössä ovat kuitenkin yksittäiset ihmiset, joiden elämänkohtaloita yhteiskunnalliset muutokset voimakkaasti määrittävät.

Tommi Auvisen ohjaus on tavoittaa kabareen kiihkeyden ja groteskiuden – tuomiopäivän enteet näkyvät tanssin ja laulun vimmassa. Puheosuuksiin olisin tosin rytmisesti kaivannut samaa intensiteettiä – nyt ne vähän syövät tehoa kokonaisuudelta. Myös esityksen alku on kumman jähmeä – liekö ensi-illan mukanaan tuomaa ylimääräistä puskemista.

Marjatta Kuivaston yhden näyttämökuvan lavastus tavoittaa upeasti 1920 -luvun art deco -hengen. Rautatieasema muuntuu liikuteltavilla junan seinillä kätevästi halvaksi hotellihuoneeksi. Aivan erityisen kiitoksen ansaitsee Jonna Lindströmin suunnittelemat kampaukset ja maskit sekä Riina Ahosen puvustus. Niissä on tavoitettu hienosti kabareen glamour, johon on sekoittunut burleskia viekoittelevuutta. Kaiken kruununa häärää Heikki Kinnusen upeasti esittämä Seremoniamestari, joka assosioituu vahvasti itse Vihtahousuun.

Niin, Kinnunen tekee näyttämöllä jäähyväiskauttaan ennen eläkkeelle siirtymistään. Se on sääli sillä usein näyttelijä paranee vanhetessaan kuin viini ikään. Kinnunen tyylittelee vähäeleisesti Seremoniamestarin roolissaan ja täyttää koko suuren näyttämön karismallaan. Vain hänen kaltaisellaan näyttelijällä on varaa laulaa jopa vähän väärin, olennaisempaa on, kuinka näyttelijä on sisäistänyt roolihahmonsa ja kuinka paljon hän uskaltaa ammentaa omasta persoonastaan siihen. Kinnunen uskaltaa ja hyvä niin.

Vaativan naispääroolin tekee valloittava Elsa Saisio, joka on eräällä tavalla Kinnusen vastakohta; oman näyttelijänuran alkutaipaleella oleva taiteilija, jolle tämän kaltaiset suurtyöt ovat uran ensimmäisiä. Saisiossa on pienen vetyvoimalan verran sisäistä paloa, jota hän annostelee kabaree-laulaja Sally Bowles`sin rooliin sopivina annoksina. Välillä palo on vaarassa purskahdella yli äyräidensä, mutta esityskertojen myötä roolityö saa varmasti tasaisuutta.

Cabaret on Tampereen Teatterin komea syyskauden avaus musiikkiteatterin sarjassa ja kova haaste naapuritaloille. Hattaramusikaalien seurassa Cabaret erottuu tyylikkäänä kokonaisuutena, jossa on sisältöä.