Esikoululainen pyörii yläsängyssään. Iltarukous on luettu, mutta uni ei tule. Minuutit kuluvat, ja tuskailen lapsen sängyn vieressä hiljaa mielessäni - alakerrassa olisi vielä monta asiaa tehtävänä, ennen kuin on oma aika käydä nukkumaan. Mutta kuusivuotias ei vaan saa unta. Mielessä on liian monta, aivan liian isoa asiaa!Äiti, mitä jos Suomeen tulee sota? Voiko isi joutua sotaan? Äiti, miksi kaikki eivät kuole vasta vanhoina? Miksi jossakin perheessä on kuollut isä, vaikka niillä on pieniä lapsia? Voiko joku meidän perheestä kuolla? Voiko sinuun tulla syöpä? Voiko meidän perhe erota?
Taas kerran käsitän: niin pian vilahtaa ohi se aika, kun ihminen saa elää ja olla huolettomana! Eihän siitä ole kuin pieni hetki, kun tämä sama lapsi nukkui isänsä tekemässä kehdossa, pieni maha lämmintä äidinmaito pullollaan, autuaan tyytyväisenä ja tietämättömänä ympäröivän maailman melskeestä! Ja nyt olemme tässä: minä pala kurkussa, etsimässä lohdun sanoja, lapsen maailmaan sopivia.
Yritän lohduttaa: lapsi pieni, ei sinun tarvitse vielä pitkään aikaan miettiä näin isoja asioita. Asiat järjestyvät, aina - myös siellä, missä pitää elää läpi vaikeita asioita. Asiat järjestyvät, aina!
Huolesta puhutaan myös tulevana pyhä kirkossa. Sunnuntain psalmissa meille vakuutetaan: ”Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen!” Olisipa meistä vaan jokaisena päivänä tähän lupaukseen luottamaan. Niin monesti - ja pienestä pitäen - ihminen joutuu elämässään kokemaan, että asiat kaatuvat päälle. Monesti joudumme tuntemaan, että huolien ja murheitten alle musertuu. Ei ole helppoa jättäytyä ”Herran haltuun”; ei ole helppoa päästää irti niistäkään asioista, jotka eivät meidän huolehtimisella tai murehtimisella miksikään muutu. Ei aina sittenkään, vaikka meille kuinka vakuutetaan: ”Jätä taakkasi Herran käteen - hän pitää sinusta huolen!”
Silittelen vielä hyvän tovin kuusivuotiaan selkää. Hyräilen tuttua laulua. Viimein syvä, levollinen uni voittaa pienen miehen huolet.
Kirjoittaja on Nivalan seurakunnan kappalainen.
