Täälläpä sitä taas, MPC (Main Press Centre) on kirjainyhdistelmä, jota on viime viikkoina on saanut ehtimiseen hokea pekingiläisille taksikuskeille. Tai tuskin kaikki ovat Pekingistä paikallistuntemuksesta päätellen. Paikallisten mukaan kisojen ajaksi kaupunkiin on tuotu extrakuskeja eri puolilta Kiinaa, joten ihmekös tuo, jos Pekingin paikat ovat välillä täysin hukassa.

Aamulenkillä suuntasin siis uuteen suuntaan lähikortteleissa. Kas kummaa aika läheltä löytyi myös kaksi mediahotellia, joista toiseen (Tu Ha) on Sanomain väkeä kuulemma majoittunut. Sieltähän olisi suomenkielistä juttuseuraa löytynyt, mutta hyvä näinkin. Säästyipä juaneja, eikä tullut ylimääräisiä iltarientoja, joihin tosin on minimaalisesti jäänyt aikaa. Olisi pitänyt ottaa yöstä lisää ja se ei ois tehnyt seitsemän korvissa herätyskomentoja saavalle kropalle hyvää.

Poliisi- ja paloasemakin siinä napottivat ripirinnan. Autot siististi jonossa pihalla komennuksia odottelemassa. Paloautot näytti olevan Isuzuja ja jotain kiinalaismerkkiä, jonka nimi ei jäänyt mieleen.

Aamulenkillä siinä yritin oikein silmitellä vastaantulevia normikiinalaisia ja vähän sillä silmällä, kuinka alistettuja ja puolueen talutusnuorassa he ovat. Ihmisiä tuli vastaan taajaan, kuten näillä nurkilla pruukaa. Näkyvää talutusnuoraa ei kellään näkynyt, henkisestä liekanarusta en voinut kielimuurin vuoksi kysyä. Leikki sikseen, nämä ovat vain niin monisyisiä kysymyksiä, joihin minulta ei löydy yksiselitteistä vastausta.

Kiinalaiset ovat tuhansia vuosia eläneet tässä maassa. Ensin maan tavalla, sitten maon tavalla ja nyt ehkä taas aavistuksen vapaammalla tavalla, luulen. Oma kulttuuri ja sen traditiot ovat juurtuneet syvälle ihmisten mieliin ja käyttäytymistapoihin. Esimerkiksi tietty tarve komentoketjun olemassaoloon näkyy kisakoneistossakin käytännön tasolla. Pitää löytyä henkilö, jolla on riittävästi natsoja, jotta rivityöntekijän liian suureksi kokema ongelma ratkeaa.

Siinä kävellessäni ja komentosuhteita pohtiessani huomaan, että illan keihäsfinaali vähän jänskättää, vatsanpohjassani kutisee. Oh-hoh, onko poika ottanut paineita jutuistaan, kun on mennyt julistamaan keihäsfinaalin kisojen päätavoitteekseen. Eikö 25 vuoden kokemus olekaan tarpeeksi, jopas, jopas.

Tältäkö se urheilijastakin tuntuu, kun menee töllössä ennen kisaa ilmoittamaan, että kultaa tulee tai ainakin mitali?

No, eiköhän se tästä. Aluksi tuosta päivän kakkosblogi, sitten muutama rivi juuri päättyneestä miesten futisfinaalista. Sitten pitää varmaan jotain syyä, että jaksaa, koska arvatenkin pitkä ilta on tulossa.

Ruokailun päälle nokka kohti Linnunpesää, jossa vain keskityt fokukseen, etkä ala miettiä sunnuntain maratonia tai muuta. Ei pidä hajoittaa liikaa itseään.

Kysyt ne tutut kysymykset. Aloitat sillä kaiken kattavalla kysymyksellä. No? Sen kun esittää, niin fiksu urheilija kyllä luo eteesi sanallisen kattauksen kisan kulusta. Sitten täydentelet muutamalla kysymyksellä, aistit vähän tunnelmia, kirjoitat jutun päätteelle pyrkien välttämään pahimpia kielioppivirheitä ja painovirheitä. Eiköhän se ole siinä. Jutun lähetys, soitto Kokkolaan ja kämpille, jossa tuplatsekkaus ja tarvittaessa korjaussoitto.

Keskity vain omaan juttuusi.

En sano, että yritän parhaani ja katson mihin se riittää. En muutenkaan oikein käsitä koko lausuntoa. Eikö tuon pitäisi olla huippu-urheilun kaltaisessa tulokseen tähtäävässä toiminnassa lähtökohta, eikä tavoite.

Rapiat neljä tuntia ja keihäskisa alkaa. Kelissä ei pitäisi ainakaan olla moittimista. Aurinko paistaa ja lämmintä piisaa, vielä iltayhdeksältäkin pitäisi olla lähes 30 astetta ja parin metrin etelätuuli. Että kyllä siellä Linnunpesän pohjalla heittäjät varmasti tarkenevat.

No, kohtahan tuon näkee.

Juha Savela

Kirjoittaja ennustaa suomalaisheittäjille vähintään yhtä, miksei kahtakin mitalia.