Se on päivää, että pätkähti.

Astuessani ulos kunnianarvoisasta majapaikastani huomaan, että järjestäjien eilinen kemikaalipesu on tehonnut. Ilma vaikuttaa taas puhtaammalta. KOK:n yli-ilma-assistentti Arne Ljunqvist (jonka suuntaan olen pitkin kisoja tupissut) voisi selvittää minulle, miksi silmälasini ovat Pekingin sateen jälkeen paskaiset kuin olohuoneen ikkunat ennen kevätpesua.

Olympialaisten kaltaisen pitkän turneen kallistuessa lopuilleen alkaa toimittajapiireissä tuttu ilmiö. Puheen määrä kasvaa, tekojen vähenee. Minne menetkin, väsynyttä läppää heittävä kööri näkyy kokoontuneen johonkin. Ja mitä huonommat jutut, sitä helakammat naurut.

Sitä(kin) se väsymys teettää.

Paskanpuhumisella on vapauttava merkitys työilmapiirin ja työtehon suhteen. Sanoo tekemäni tutkimus, jonka tulokset juuri julkistin.

Käytännössä sitä harrasti aamubussissa kolmen vyötärömakkaroista ja hiuksenvärityksestä päätellen arviolta 50 risat (fifty something) ikäluokkaa olevan amerikkalaistoimittajan ryhmä. Sen mitä englannin (ja taksikuskien pakkokiinan) kielikylvyssä kolmatta viikkoa viettäneenä ymmärsin, tuntuivat naureskelevan työkompuksensa neljännen (ei siis mukana) toilauksille.

Juttua riitti ja nauru raikui. Ihan hyväntahtoista oli stoori. Ei ollut vissiin talon veemäisin jätkä. Eikä kenenkään pomo.

Empiirisen havainnointini perusteella Yhdysvaltain toimittajajoukkueessa on muuten varreltaan vantterimmat jäsenet. Sitä se elintaso ja -tavat teettää. Pekingiläisessä katukuvassa taviskiinalaisilla niin naisilla kuin miehillä riittää vielä vöissä rutkasti soljelle reikiä, ovat niin kapeavartaloisia että (tietenkin muutama poikkeus vahvistaa säännön, mutta yleensä he ovat miespuolisia seniorikansalaisia).

Mutta odottakaapa pari vuosikymmentä, kun elintaso alkaa täälläkin kasvaa myös taviksilla. Luulen, en veikkaa, että mahanympärys kasvaa samassa suhteessa. Siinä sitä muuten riittää paikallisilla pekkapuskilla työmaata.

Metroissakin voi olla ruuhka-aikoina ahdasta. Todella ahdasta.

Siinä jenkkijournalistien jutustelua kuunnellessani hätkähdin itsekin miettimään, että ensi tiistaina alkaa kotimatka. Ihan pakkasi laulattamaan, vaikka kansakoulussa sain laulusta kuutosen (ja senkin varmaan säälistä).

Kaikkien bussikyytiläisten mielenterveyden vuoksi pistin levyn soimaan pään sisäisellä levylautasella. Näin se meni:

Ei kai sillä Hectorillakaan ole helppoa, kun sen täytyy tehdä niitä laulujaan/varmaan joskus siitäkin tuntuu että, kaikki menee sittenkin omalla painollaan (Kari Peitsamo).

Sillä lailla, sanoisi Tarvajärvi.

Omalla painollaan menee tosiaan loppuun asti. Pohjalaistiimimme piti juuri ennen kuin ryhdyin tätä naputtelemaan palaverin, jossa jaettiin viimeisen kolmen tai käytännössä kahden työpäivän keikat. Kuvitelkaa, kahden (2). Lähtiessä lukumäärä oli 22.

Siis nyt on jäljellä puolet vähemmän kuin alussa – nykypäivän matikan mukaan, luulen.

Laskutaidon perusteella olen kahvitauon tarpeessa.

Jatkuu myöhemmin.

No niin, jatketaan.

Kahvitauosta tuli mieleen, että täällä kaipaa kunnon kahavia. Kiinalaiset ovat teenjuojia ja sen kyllä huomaa: kahvienlaatu vaihtelee (melko) heikosta välttävään. Parhaansa he yrittävät. En moiti, sanon vaan.

Alkupäivinä muuten mokasin itse näissä kahviasioissa, kun menin tilaamaan kupillisen "normaalia" kahvia. Sain kannella peitetyn pahvimukin kouraani. Molemminpuolisten kiitosten saattelemana eteenpäin. Hörppäsin kerran ja petsana soikoon: tulikuumaa kahvia suun täydeltä.

Seuraus: loppupäivä rullailtiin kielellä kitalaesta siivuja. Mutta siitäkin on selvitty.

Jatkossa olen ollut hereillä: pyytänyt maitovaran ja mennyt mustan kahvin kanssa kuppilan sivupöydälle täyttämään mukin maidolla ynnä sokerilla.

Analyysi–johtopäätös–toiminta–jatka matkaa. Toimii.

Matkani jatkui Suomen joukkueen infoon Radisson SASsiin, jossa todennäköisesti vierailin viimeistä kertaa näissä kisoissa.

En nyt haluaisi olla ilkeä, mutta järjestäjien toimintaa huomattavasti enemmän säätämistä on Suomen olympiajoukkueen tiedottamisessa. Ilmoitetut infoajat elävät ja muuttuvat harva se päivä. Ei siinä mitään, mennään jos keretään. Tällaisessa kolmen toimittajan tiimissä poukkoiluun pystyy jotenkin reagoimaan, mutta jos olisit täällä yksin..., niin, aattelepa ite.

Pari viimeisintä tiedotustilaisuutta olivat ääniakustiikaltaan mielenkiintoisia. Keihäsmiesten pitäessä infoaan saman salitilan toisella puolella tanskalaiset aloittelivat kisastudiotaan. Videotykki heitti kisaselostusta valkokankaalle, carlsberipullot kilahtelivat ja aavistuksen tuntuivat jotain spekuloivan illan tapahtumista. Puhuivat niin peruna suussa ruotsia etten saanut selvää. En saanut muuten suomalaisheittäjien puheestakaan.

Väliseinä? Joo, kolme 2x3 metrin mainostaulua.

Joku oli vissiin antanut palautetta, kun täksi päiväksi oli salien väli eroteltu liukuovilla ja muutenkin Suomen tilan sisustusta oli ehostettu. Juuri kun maratoonarit aloittivat infoa, väliseinän takana tuntui alkavan pienimuotoinen remontti. Sirkkeli soi ja bensakäyttöinen pokasaha lauloi. Nyt Suomen joukkueen mediavastaava sentään riensi hätään ja sai lykättyä remontin alkua ainakin reilulla puolella tunnilla. Paikallaolijat kiittävät.

Ja sitten vielä kirsikkana kakun päälle Suomen joukkueen virallinen päätösinfo järjestetään sunnuntaina kello 9.00 paikallista aikaa. Maraton starttaa kello 7.30 (eli taas jos olisit yksin, pitäisi tehdä sellainen lääketieteellinen ihme, että olisi kahdessa paikkaa yhtä aikaa). Kaiketi pienenä vitsinä kutsussa toivotettiin maratonia seuraavat toimittajat tervetulleiksi joukkueen päätöskahveille kello 10.

Hyvin ehtii, kun maratonin kärki on maalissa kello 9.45. Välimatkaa on kymmenkunta kilometriä.

Ei sillä, että olisin olympiakomitean kahvikupin perään, mutta mitä noita edes kutsuihin laittaa. Ellei sitten halua vinoilla.

Ja toisaalta, eikö maraton kannattaisi odottaa maaliin ennen kuin on loppuyhteenvedon aika. Mutta tämähän lie maan tapa. Eikös se Urheiluliittokin vedellyt Münchenissä 2002 kisoja pakettiin, kun samaan aikaan Janne Holmén juoksenteli Euroopan mestariksi.

Enivei, perjantaina kello 18.15 pyörähdin todennäköisesti viimeisen kerran Radisson SAS:n pyöröovista ulos. Oikeastaan ei tule ikävä.

Taksissa meitä oli poikia neljä + kuski ja siinä teimme kaikki yhtenäisen havainnon, että verrattuna kisojen alkuun Pekingin liikenne on ruuhkaisempaa. On todennäköisesti normipekingiläiseltä alkanut pinna palaa joka toinen päivä autoilun sallivaan sääntöön. Sen olen myös rekkareita tsiigailemalla havainnut. Eipä silti, illan kuski oli pelimiehiä, kiilaili ihan sujuvasti ja toi meidät ehjänä perille. Ei kait sitä muuta voi vaatia.

Mahtavat ne pekingiläiset taksikuskitkin kopillaan tupakkia vetäessään ihmetellä, miten maailma on täynnä kielitaidottomia turisteja. "Meitä on sentään 1,33 miljardia, eivätkä osaa kieltämme." Näkökulma sekin.

Kuskin siinä kiilaillessa valaisin kanssakyydittäviäni ikuisesti mieleenipainuneesta matkastani sulkapallohallilta ampumapaikalle. Ajoaika herätti ihastusta maamme ruotsinkielisen lehdistön edustajan keskuudessa. Hän oli tiedustellut saman viestin tuolloin saatuaan, kuinka kauan mainittu väli taksilla kestää. Hiukan yli tunnin, oli vastaus kuulunut.

Meikäläisen kuskilta meni 35 minuuttia.

Siis kertakaikkiaan (tähän Puotilan imitoimaa marjaliisaääntä, kiitos).

Nyt istutaan stadikalla ja tsuumaillaan yleisurheilijoiden kilvoittelua. Kun suomalaislajeja ei ole illan ohjelmassa (Halvarin ottelua ei lasketa, sori, mahtoiko keskeyttää, en tiedä, toinen sori), ajatukset alkavat taas kimpoilla Linnunpesästä sinne-sun-tänne.

Kotipuolessakin taitaa illat jo pimetä kuten täälläkin.

TV-sarjoistakin olen pudonnut kärryiltä. Mitähän mahtaa kuulua Aidensfieldiin? Sarjan (siis Sydämen asialla, johon jäin sateisella kesälomalla semisti koukkuun) perusteella englantilaisen maalaislääkärin ammatti on hirmuvaarallinen. Onkohan niin, että 16 siisonin aikana pari lääkäriä on päässyt säällisesti siirtymään muualle? Lopuilta on henki lähtenyt tavalla tai toisella.

Varmaan on kolmessa viikossa käästinkikin (roolitus) ehtinyt vaihtua, mutta eiköhän siellä kuitenkin Oscar Blaketon peruskärttyisenä isännöi pubissaan ja kasvoihin muutaman merkin eletystä elämästä saanut Alf Ventress vetele päivän 63:tta tupakkiaan.

Saa nähä.

Pimeää taivasta vasten Linnunpesästä sojottava soihtuu palaa voimallisesti. Otsikon mukaisesti tämän illan blogi on hyvä lopettaa nuotiolauluun. Kaikki kuorossa:

Tuli räiskyy nuotiossa, savu hiljaa leijailee/ja nyt illan tummetessa metsä meille kuiskailee...

Juha Savela

Kirjoittaja pyytää Martti Pihan perikunnalta anteeksi sanoituksen väärinkäyttöä.