Tervetuloa seuraamaan toista osaa Pekingin taksiliikennettä käsittelevää dokumenttisarjaani "Osoite hukassa".

Käsikirjoitus: tuntematon. Ohjaus: mikä se on?

No ei sentään. Kuten meitä kaikkia riittää moneen lähtöön, taksikuskejakin riittää moneen autoon. Seuraa lyhyt, mutta virallinen tietoisku: Pekingissä on noin 70 017 taksia, suurin piirtein yhden desimaalin tarkkuudella.

Kuten tuossa aamun sormiharjoitteluna kerroin, viime yönä olimme osallisia melkoisessa taksiperformanssissa. Ja kuten siinä hieman huolissani pohjustelin, edessä oli päivällä matka toiselle puolen kaupunkia hotelliin, johon olin sopinut haastattelun koripalloerotuomari Carl Jungebrandin kanssa.

Silmäilin siinä Jungebrandin tekstiviestiä, jossa hän kertoi osoitteekseen Yinhe Streetin Shijingshanin alueella. Omista kartoista (5 kpl) löysin Sijinsahin vai-mikä-se-nyt-oli, mutta ei puhettakaan tarkemmasta osoitteesta. Hotellin nimi oli Mercure Wanshang, jos se nyt jollekin jotain kertoo.

Kello 12.00 piti olla treffit. Illasta viisastuneena ajattelin varata matkaan tunteroisen (1 h). Varttia vaille yksitoista (10.45) lompsin hotellin alakertaan avustajatiskille pyytämään osoitetta kiinankielelle plus mahdollista paikkaa kartalta.

Esitin asiani ja kiinalaiseen tapaan käynnistyi hirveä sutina, kun viisi avustajaa tuli asialle. Osoite kiinaksi: no problem, sijainti kartalla: big problem.

Yksi soittaa yläkertaan (siis puhelu pysähtyy hotellin kolmanteen kerrokseen avustajien päämajaan, ei sen korkeammalle), yksi menee respan tiskille ja kolme häärii kanssani karttojen kimpussa. Kiinalaisten avainongelmaksi paljastuu, etteivät he löydä kiinalaisesta netistä ko. hotellin sivua eikä sijaintiakaan tietenkään luonnollisestikaan ollenkaan.

Jes.

Löytävät kyllä Amsterdamissa olevan samannimisen hotellin. Kysyvät, onko sir ehkä menossa sinne, sir.

Ei. Sir ei ole menossa sinne. Sijinsahi riittäisi oikein hyvin.

Kun homma ei oikein etene ja kellokin alkaa olla jo klocka eli 11, huokaan ja kaivan repustani oman kannettavani. Uskollisen palvelijani hoopeen.

Käynnistän sen, avaan netin, kaivan yhä kevyemmäksi käyvästä lompsastani nettikortin, näpyttelen 11-numeroisen käyttäjätunnuksen, 6-numeroisen salasanan ja nettitaivas avautuu minullekin.

Eiku googlettamaan. Mercure Wanshang.

Siellähän se möllöttää. Nyt pitäisi vain päästä paikalle manuaalisestikin, virtuaalitodellisuus ei riitä. Puhelinnumero löytyy, sijaintia kartalla ei. Numerostakin on apua, kuten tiedätte.

Vähitellen alkaa minullekin valjeta, mitä tarkoittaa sanonta, jossa "sokea taluttaa rampaa". Siltä tämä touhu vahvasti vaikuttaa.

Nyt tähän touhuun on mennyt liki puoli tuntia ja olen säilyttänyt kärsivällisyyteni. Kun siviilissä eli Kokkolassa eli varsinkin työpaikan taittopisteellä (terveiset kaikille) omaan viiden sekunnin teräshermot, muodonmuutos on melkoinen. Oikein itseäkin ihmetyttää.

Kadulle viittomaan taksia. Sen saamisen ei tarvita kuin kädenheilautus. Päivännäöllä taksin saanti on Pekingissä helppoa näin niin kuin täällä sivummalla. Pitää oikein varoa, ettei vahingossa huido kärpäsiä liian innoissaan. Joutuu pian taksin kyytiin.

No, viisi karttaa, reppulasti ja kiinalainen osoitelappu sylissäni astun taksiin. Näytän kuskille osoitteen, kuuluu ok. Ovi kii ja taksiherran haltuun.

Siis mitä? Ymmärsi osoitteen ja löysi heti perille. Mikäs ihmeen taksikuski tämä on?

Vajaan 30 kilometrin matka taittuu 30 minuutissa ja maksaa 67 juania. Eikä mikään tee kipeää. Paitsi yksi asia meinasi. Läpitteilmastoidussa (kaikki neljä ikkunaa auki) autossa maailmanmiehen leikkiminen meinasi kostautua. Kun ongelmia ei kerta ollut, lesottelin siinä kyynärpää ulkona. Se leikki loppu lyhyeen, kun takaa tuli toinen taksi ja vilisti luita jyystäen oikealta ohi.

Jollain oli vissiin kiire.

Hotelissa jäi odotusaikaakin. Erotuomarien kisahotelli oli muuten monta luokkaa hienompi kuin toimittajaplantuille varattu. En ole katkera, mutta sanonpahan vaan. Ei jakaudu oikeus maailmassa tasan ei.

Kun taksi ajoi pääoven eteen, pikkolo ryntäsi vastaan, veti pakolla reppuni ja halusi välttämättä saattaa sen sisälle. Selitin asiani, ettei nyt tullut rahamies (ei todellakaan, kts. ed. blogit) sisään, tulin vaan tapaamaan hotellin asukkia. Mutta sekin oli heille suuri kunnia kumartelusta päätellen.

Respalla sitten selvitin asiani ja vastaus tuli kerrankin englannilla, joka oli huomattavasti parempaa kuin omani (se nyt ei tietysti vielä paljon ole). No enivei, minut ohjattiin hulppeaan nurkkaukseen odottelemaan mr. Jungebrandia, joka oli vielä tuomarireissulla.

Vessassakin piti siinä käväistä (täällä pitää muistaa juoda, siitä taas seuraa tiedättehän mitä). Nou hätä, kysyin toilettia ja taas pikkolo pokkuroi tietä. Saattoi ihan pisuaarille asti. Onneksi ymmärsi, etten enempää apua kaipaa.

Haastateltava ja sitä myötä haastattelu tuli ja meni. Ei siitä tässä enempää, lukekaa huomisesta printtilehdestä (ilmainen mainos).

Taas taksiin, suuntana työmaa eli MPC. Taksin sai taas ensiviittauksella. Kuski sanoi okeinsa ja taas michelinit ulvo sihinsahin suunnalla.

Tällä taksimiehellä tuntui lentsua pukkaavan. Tuli vähän kiusallinen olo, kun äijä pärski, korisi, niiskutti ja köhi koko ajan. Välillä tuntui, että tukehtumiskuolema on suharilla sekuntien päässä. Siinä olisi joutunut pian itse kuskin paikalle (varmasti olisin ajanut paremmin kuin eilisillan kuski, pientä liioittelua).

Kuulokin tuntui äijällä reistailevan. Ainakin siitä päätellen, että radio oli äärimmäisen kovalla. Mikä lie kansanradio ollut päällä, kun pajatus oli armotonta. Taisivat siinä pekingiläiset tosikot ja veitikat kinastelevan koiraverosta ja kissankusettamisesta. Naapurin kukkapenkkiin ei saa. Ei ainakaan niin, että naapuri näkee.

Pärskinnän lomassa MPC:kin lähestyi. Arvatkaapa mitä? Kun MPC:n liittymä lähestyi, kuskille tuli puhelu. Yritin siinä keskeyttää ja viittoa liittymää, niin suharimme teki kädellä torjuvan liikkeen. Tärkeä puhelu: rouva vissiin tiedotti ostoslistaa, "älä unohda soijamaitoa ja papuja. Kaljaa et osta!"

No, ohihan siinä liittymästä mentiin, mutta toivottavasti perhesopu säilyi. Seuraus: puolen tunnin kunniakierros olympia-alueen ympäri, raakasti hitaampi suoritus seitsemän kilometriä lyhyemmällä reitillä. Siis periaatteessa lyhyemmällä. Tietysti kunniarundi kasvatti kilsalukemia ja taksamittari raksutti enemmän kuin aamulla. Artisti maksaa täälläkin.

Mikäs tässä. Jos työpäivästä loppuu mitta, otetaan illasta lisää.

Maksoin, kiitin ja kuittasin ja menin huolellisen käsienpesun jälkeen työpisteelleni, joka kantaa numeroa 471. Siitä asti olen tässä istunut.

Jopas taas.

Juha Savela

Kirjoittaja suorittaa otona vertailevaa tutkimusta Pekingin taksiliikenteestä.