Kun tänä lauantaina työtehtävät painottuvat illan puolelle, aamupäivällä oli aikaa käveleskellä lähikortteleissa. Oli mukamaste vähän ostoksiakin tehtävänä.

Lähdin kävelemään East Beisanhuan Roadia hotellin ulko-ovelta katsoen oikealle. Kadulla oli muitakin, vaikka kello oli vasta vähän vajaa kymmenen aamulla. Kiinalaistyttöjä printtipaidoissaan ja kulahtaneissa farkuissa/farkkuhameissa, osalla edelleen ponttoonikengät (eikö ne ole jo vähän niinku last season?). Kiinalaispoikia housut valahtaneina puoliväliin reittä, että varmasti kaikki näkivät alushousujen merkin. Täälläkin pojilla on sellaisia lippalakkeja, joissa lippa on takapuolella.

Varttuneempi polvi pukeutuu suurin piirtein kuten kokkolalaiset eli normaalisti. Mitä nyt muutama vatsakkaampi mies tuuletti jo aamulla napaansa.

Olisi muuten pitänyt ottaa kamera mukaan, kun vilkasta katua ylitti vanha ukko pyörää taluttaen autojen keskellä. Ei siinä mitään, mutta hieman oli ukolla lastia pyöränsä päällä. Valehtelematta pakettiautollisen verran. Hyvin kulki.

Niin se ostoslista. Kaksi asiaa. Korkkiruuvi ja kokistölkki. Tai kolme. Tuliaisia, jos sopivaa osuu kohdalle. En kirjoittanut ostoslistaa, kun arvelin, että kaksi asiaa sentään pysyy mielessä.

Korkkiruuvia tarvitsen, kun eilisiltana ostin mediakeskuksen lyhyttavarakaupasta kiinalaista punaviiniä pullon. "Greatwall"-merkkistä. Ajattelin maistella, että kannattaako viedä kotiin tuliaisina. No eihän petsanan ellonen hotellihuoneessani ollut korkkiruuvia, joten maistamatta jäi.

Kokistölkki taas piti ostaa minibaariin. Eilen vai oliko se toissapäivänä nimittäin löysin hotellini uudelta puolelta kuntosalin. Eilen sitten töistä tultuani kävin polkemassa puoli tuntia kuntopyörää. Raskaimmalla välityksellä, urku auki, kilpaa pyörän tietokoneen kanssa. Kaksi kolmen mailin kisaa virtuaalivuoristossa, välissä palauttelua. Hikihän siinä tuli. Kone antoi voittaa molemmat kisat. Kyllä siinä taas apinaa koijattiin.

Kämpille läpittehikisenä palatessa avasin minibaarin ja sihautin vahingossa kokistölkin auki. Erehdyksessä, oli tarkoitus ottaa yksi olut, mutta ovat molemmat tölkit punaisia.

Ihmettelinkin ensin, että onpa makiaa olutta.

Menee taas näköjään jaaritteluksi.

Asiaan. Kauppakin tuli vastaan. Itse asiassa komea tavaratalo. Viisi kerrosta ja tavaraa kuulkaa oli. Niin uutta ja vielä uudempaa, ettei Kokkolassa ikinä. Onneksi opastaulut oli myös englanniksi.

Keittiötavarat löytyivät viidennestä kerroksesta. Siis sinne korkkiruuvin ostoon. Löytyihän se oikea osasto. Kohta tuli myyjä kyselemään mitä etsin. Niin päättelin kiinankieltä sujuvasti kuuntelevana. Sanoin sitten englanniksi "corkscrew" (vähän kävi mielessä sanoa korkkiruuvi suomeksi ja jos ei ymmärrä niin sitten isommalla äänellä KORKKIRUUVI, mutta annoin olla).

Löytyihän se, hinta suomen rahassa pari euroa, joten tein kaupat. Tein siinä lähtöä kassalle. Ei, ei, ei. Myyjä edelleen kiinaksi alkoi puistella päätään ja kaivoi ostoshyllystä korkkiruuvin hintalapun, osoitti kassan suuntaan ja osoitti kädellään sitten paluuta hänen luokseen. Kiinaksi koko ajan, mutta onneksi simultaanitulkkasi samalla elekielellä.

Ymmärsin, kävin maksamassa, sain kuitin ja hintalapun ja marssin takaisin myyjän luo. Myyjä hymyili, antoi tavaran, veti kynnellään viillon kuittiin ja toivotti päivänjatkot. Kiitti vaan.

Kun kerta viidennessä kerroksessa olin, ajattelin samalla kiertää kaupan kerrokset läpi yksi kerrallaan. Neljännessä kerroksessa oli pääasiassa urheiluvälineitä ynnä viihde-elektroniikkaa.

Kolmannessa miesten vaatehtimotuotteita. Toisessa naisten ja lasten vaatteita. Naiset tonkivat innoissaan alennuskoreja ja miehet seisoivat huokaillen takavasemmalla. Ihan kuin Suomessa. Hintataso näytti tässä tavaratalossa aika kalliilta verrattuna normikiinalaistasoon. Muutenkin näytti vähän paremman väen liikkeeltä.

Ensimmäisessä kerroksessa oli kenkiä, verhoja, hajuvesiä ja matkamuisto-osasto.

Olin jo astumassa ulos, kun muistin sen kokistölkin. Onnittelin itseäni, etten unohtanut. Pohjakerroksessa oli nimittäin ruokaosasto. Jumankeutsit millainen paikka. Tässä ei riitä sanat kuvaamaan, mutta yritetään. Tuoretavaraa leivonnaisista, tuoreista ruoka-annoksista, liha- ja kalaosastoista riitti. Kuka nuo kaikki syö? Varmaan miljoona pekingiläistä, jotka näillä kulmilla asuu.

Kaiken yllä kaikui hirveä pajatus, kun eri puolilla ruokaosastoa oli maistiaispisteitä, joita konsulentit mainostivat pikkukovaäänisten läpi.

Paniikki alkoi iskeä, joten pakkaustavarapuolelle en viitsinyt kuin kurkata. Löysin limukkahyllyt, poimin pari kokistölkkiä ja jääteepullon koriini ja lähdin kassalle.

Kävi kuten Suomessa. Valitsin lyhyeltä näyttäneen jonon, joka alkoi jumittaa juuri kun edelläoleva rouva jämähti kassalle. Ei tuntunut kolikoita löytyvän, vaikka kuinka penkoi kukkaroaan. Viimein löytyivät kassin pohjalta. Ja tietysti tämä jäi vielä kassan kohdalle täyttämään kukkaroaan vaihtorahoilla. En kyllä ymmärrä, mikseivät ihmiset voi siirtyä pari metriä edemmäs niitä raha-asioitaan selvittämään.

Siinäpä sitä. Lähdin hotelliin.

Juha Savela

Kirjoittaja tinkii, vaikkei pidä siitä yhtään.