Uintikuutiossa ollaan, taitaa olla lämmin päivä tulossa. Tuli hiki, kun lompsin MPC:stä tänne uintipaikalle, jonne ei nyt pääse sisäänkään mediatiloihin ilman erillistä pääsylippua. Mutta lippu on takataskussa, joten siltä osin kaikki on kunnossa. Enää puuttuu Seppälän suoritus.

Se on sen ajan murhe.

Tietoliikenneyhteyksistä on pariinkin kertaan ollut puhetta. Du Yangyangin nimeen olen törmännyt tässä projektissa liiankin monta kertaa. Kuten tässä vajaa viikko sitten mainitsin, dujaalta tuli vielä kisojen kestäessäkin yksi sähköposti.

Avasin sen ja taas oli dujaa yhtä lomaketta vailla. Nyt pitäisi kuulemma sähköpostittaa hänelle yhtiömme maksuliikennetiedot jne, jotta kisojen jälkeen voidaan mahdollinen maksuliikenne hoitaa.

Voi herran pieksut ajattelin, eikö tässä koko kesä olla asian kanssa saikattu (kts. blogi Kirjeenvaihtokaveri 7.8.). Luulisi tosiaan, että hänellä on tietomme varmasti hallussa.

Kun minulla on täällä muutakin tekemistä kuin saikata dujangin kanssa, päätin tylysti olla vastaamatta koko viestiin. Lähettäköön vaikka sata kertaa. Jos sadasensimmäinen viesti tulee, vastaan.

Taktiikka puri. Ei ole viestejä tullut.

Jospa tämä dujaa vain härnäsi kevätkesällä näillä viestisulkeisillaan tyhmää länsimaalaista. Saattaa olla.

Toisaalta voi hyvinkin olla, että tämä tuplatriplamegabyrokratia on osa kiinalaista kulttuuria ja komentojärjestelmää. Kaikkeen tarvitaan monta paperia ja leimaa. Leimat on muuten tärkeitä. Leimanhaltija läväyttää leiman paperiin lujalla ja täsmällisellä otteella painettuaan ensin huolella mustetyynyä.

Esimerkiksi nyt vaikkapa MPC:stä löytyvä kisamuistomyymälä, josta päivänä eräänä hain tuliaisia. En nyt paljasta mitä on tulossa, että kotona yllättyvät.

Valitsin tavaran (kahvimuki), otin sen myyjältä ja olin menossa kohti kassaa.

Ei, ei, ei.

Myyjä otti tavaran takaisin. Kirjoitti kuitin kolmena kappaleena käyttäen kalkyyripaperia (taas mahdollisille junnuosaston lukijoille: tätä paperia käytettiin kivi- ja talttakaudella). Antoi kaksi niistä minulle ja osoitti kassaa. Kahden lapun kanssa kassalle, joista kassa otti toisen, rahasti ja kone sylki kuitin. Nyt menin kahden kuitin kanssa takaisin myyjän luo. Hän pakkasi ostokseni siististi muovipussiin, hymyili ja antoi pussin minulle. Sain poistua.

Tämä nyt on pientä verrattuna oikeaan arkeen Pekingissä. Vuoden kaupungissa opiskellut suomalaisnuori kertoi kuinka vaivalloista arkiasiointi Pekingissä on. Pitkien etäisyyksien vuoksi asiaan kuin asiaan on suoraan syytä varata kokonainen päivä.

Esimerkiksi nyt pankkiasiointi sähkö-, vesi- ja vaikka kaasulaskujen kanssa. Kukin lasku nimittäin pitää maksaa eri pankkiin. Sähköyhtiöllä on omansa, vesiyhtiöllä samoin ja kaasua tuottava firma käyttää kolmatta. Vuokraisäntä neljättä ja onhan niitä muitakin kuten elämässä yleensä.

Toisaalta tällainen systeemi varmaakin työllistää miljoonat pekingiläiset ja sadat miljoonat kiinalaiset eri puolilla maata. Saapa nähdä, kun kapitalistinen järjestelmä oikein iskee Kiinaan, miten tämän byrokratian silloin käy.

Mennäänkö Suomen malliin, jossa asiakas palvelee itse itseään ja vielä maksaa siitä. Nerokasta. Siis palveluntuottajan kannalta.

Huomaan taas luistelleeni (sentäs urheiluverbi) kauas urheilukentiltä.

Tietoliikenteestä aloitin, pitää siihen vielä palata. Tilasin nimittäin keväällä nettiyhteyksien lisäksi kiinalaisen kännykkäliittymän, jonka käytön pitäisi tulla halvemmaksi kuin suomalaisen liittymän. Ei siinä mitään, 11-numeroinen + maatunnukset jne. liittymä pelittää ihan hyvin, mutta kiinalaisoperaattorin pojat (tai tytöt) lähettelevät aika ajoin kännykkääni tekstiviestejä.

Kiinaksi.

Näin ainakin luulen, sillä vastaanotan pelkkää sekasotkua.

Operaattorin pojat saattavat laittaa semisti noottia, että puheaika on pian kortilla. Käy pian kuin nykymurkuille: olen ylittänyt saldorajan ja liittymä suljetaan. Yes, but no.

Soitellaan, kun vielä voidaan

Juha Savela

Kirjoittaja huomaa, että olisi aikanaan pitänyt opiskella mandariinikiinan alkeet kansalaisopistossa.