Tänään tulee jo kymmenen päivää täyteen kisareissulla, mutta kotona olen valitettavasti vasta 27. päivä yön ensimmäisinä tunteina, joten puolikurssijuhlan aikakaan ei vielä ole.

Mutta mutta, on tässä jo työpäivillekin tietyt rutiinit syntyneet. Eilisessä blogissa tilittelin hotellin sisäistä elämää aamuin illoin. Nyt lie paikallaan kertoa, mitä tapahtuu, kun kunnianarvoisan (joku voi jo luulla, että meillä on hotellin kanssa mainosdiili. Ei ole, vannon) Beijing Tibet Hotelin lasiovet sulkeutuvat.

Matka bussin MA22 (koodi tarkoittaa reittiä MPC/IPC–Beijing Tibet Hotel) suojiin kestää kolme askelta. Paikkani on ensimmäinen keskioven jälkeinen istuinrivi kuskin puolella käytävää. Pyrin ottamaan sen kaikissa busseissa, jos mahdollista. Pakkomielteen lisäksi yksi asiallinenkin perustelu tälle löytyy: takaosan paikoilla on enemmän tilaa kuin etuosassa. Takaosassa mahtuu kirjoittamaan pääte sylissä ihan hyvin.

Etuosassa se on vaikeampaa. Penkit on mitoitettu kiinalaisnormein ja eilenkin naputtelin kolumnia baseballista palatessa kannettava 45 asteen linkussa ja polvet korvissa. Mahtoi olla tuskallista katsottavaa. Näkyi varmaan tuloksessakin.

Sen verran minussa on Sademiestä (tämä Dustin Hoffmanin näyttelemä autisti), että tympäisee, jos en pääse paikalle, jolle olen jo kokonaisen 10 päivän aikana tottunut. Jos paikka on mennyt, en silti polje jalkaa, vaan tyydyn tyynesti kohtalooni. Aika itämailla kasvattaa näemmä kärsivällisyyttä.

Matka lehdistökeskukseen vie 15-20 minuuttia kelistä riippuen. Bussin moottori ei enää ulvo yhtä tuskissaan kuin ensimmäisinä päivinä. Joku on ilmeisesti vinkannut kuskeille, että busseissa on muitakin vaihteita kuin ykkönen.

Bussin aikataulutkin olen jo oppinut. MTG (Media Transport Guide) on kattava opas bussiyhteyksistä, mutta siinä ilmoitetaan vain aikataulujen liikennöintitiheys (tämä bussi kulkee 20 minuutin välein jne.). Ensimmäisenä päivänä luin oppaasta, että hotelliltani on päiväsaikaan yhteys mediakeskukseen 30 minuutin välein. Halusin tietää tarkemmin aikataulun, sillä mielestäni on jotain merkitystä silllä, istutko paikallaan olevassa bussissa 5 minuuttia vai 25 minuuttia.

Kysyin asiasta avustajalta, joita hotellin aulassa päivystää puolenkymmentä. Vastaus: "puolen tunnin välein". Yritin kysyä tarkempaa lähtöaikaa, aikataulua. Vastaus: "puolen tunnin välein". Pari yritystä lisää lisäselityksin. Vastaus: "puolen tunnin välein, sir, puolen tunnin välein, sir, I´m sorry".

Ymmärsin, että keskustelu olisi kiertänyt samaa kehää vaikka viisi päivää, joten parasta poistua huokaisten takavasemmalle.

Aikataulut oli opeteltava empiirisellä havainnoinnilla. Bussit lähtevät noin kolme minuuttia yli tasan ja kolme minuuttia yli puolen tunnin. No problem.

Bussi jättää MPC:n rappusten eteen. MPC (Main Press Center) on niin laaja keskus, että on pakko lainata Helismaata: jos kaiken kertois siitä, ei siihen aika riitä.

MPC on siis valtava mediakeskittymä, ei kuitenkaan niin iso kuin Kiinan muuri. Mutta paljon se kätkee sisäänsä, on avara ja pohjaton kuin ihmissydän.

Parempi siis, että puhun vain niistä osista, joista jotain tiedän. Pääpisteeni on "press work room", jossa on kymmeniä metrejä leveyttä ja toistasataa metriä (?) pituutta, työpisteitä vieri vieressä. Mukaan otettu adapteri ei muuten toiminut, jouduin ostamaan uuden, maksoi 25 juania.

Täällä me journalistit sitten tosissaan taomme tekstiä, kun jonkun urheiluhousuissa liikkuvan nuoren miehen askel ei ihan passanutkaan lankulle. Vakavissaan pitää pohtia myös tekniikkavirheitä, olosuhteita ja kansainvälisen kilpailun kovuutta. Se sisällöstä.

Kuten sanottu, paljon muutakin täällä on: alakerrassa mäkkäri ja neljän eri mantereen keittiöistä vaikutteita ottaneet ruokalat. Du Yang Yangin tietoliikennekonttori, pankkiautomaatteja (olympialaisten ansiosta vain virallinen sponssi Visa käy, muut, oma korttini mukaan lukien, eivät), apteekki, posti, matkatoimisto, pesula, kisatuotemyymälä, kahviloita, lyhyttavarakauppa ja paljon muuta.

Yläkerrassa (kerroksia on pitkälti toistakymmentä) on jopa hotelli ja paljon muita tiloja, joista olen vain isojen poikien kertomuksen varassa. Olen itselleni luvannut kirjoittaa vain omista havainnoistani, joten ei siitä sen enempää.

Mediatyötilan perältä löytyvät vielä hierojapalvelut, parturi ja kuntosali. Joo, kaikki vempaimet on. Kotona säännöllisesti Santahaan polkuja ja pururataa koluavana mietin hetken, otanko lenkkikengät mukaan. Puntaroituani jätin ne pois matkalaukun painoa lisäämästä, kun ajattelin, ettei Pekingissä kuitenkaan mahdu juoksemaan.

Arvio osui oikeaan, mutta täällä olisi juoksumattoja. Tosin niissä tunnin äkkiseltään juostuaan jalat lyö setsuuria kuin kunnon kännissä, tosin vaikutus on kuulemma lyhyempi. Enivei, lenkkareita ei ole siis mukana, enkä taida niitä ostaa, joten lenkkeilyyn tulee nyt kolmen viikon tauko.

Pitää aloittaa elokuun lopussa alusta. Ensiksi hiljalleen ja sitten taas tuttuun rytmiin.

Nyt menee taas mattinäsäksi. En muuten oikein tajua, mihin aikuiset ihmiset tarvitsevat juoksu- ja hiihtokouluja. Eivätkö ne todella osaa itsestään juosta tai hiihtää? Jos lenkkiseura kiinnostaa, kilauttakoon kaverille.

Kaikille kurssilleaikoville ilmainen ohje: aloita kuntosi mukaisella määrällä ja vauhdilla ja lisää sitä sitten, kun kunto alkaa kasvaa. Kuuntele kroppaasi, hiljennä vauhtia, jos menet liian kovaa. Lepää, jos väsyttää. Jos kulkee, anna mennä. Siinä se – ei tarvitse kiittää, eikä maksaa, muttet myöskään saa t-paitaa ja muovipulloa vastikkeeksi.

Eiköhän tätä kauraa tullut nyt tarpeeksi: Pekingin keikkaa jäsentäneet suorituspaikat, hotelli ja MPC. Ruvetaan töihin.

Juha Savela

Kirjoittaja on uhkaavasti kangistumassa kaavoihinsa.