Terveisiä Kiinan muurilta.

Paljon oli porukkaa ja muurikin oli suuri. Mutta enemmän itse muurin tunnelmista huomisessa printtiversiossa.

Oli järkevä ratkaisu lähteä jo seitsemän aikaan aamulla. Herra Ying Li oli selvästi myös automiehiä ja matka sujui joutuisasti. Tunnin kuluttua olimme jo muurin juurella Mutianyussa.

Noin 70 kilometrin matka koilliseen Pekingistä alkoi moottoritietä pitkin, viimeiset kolmekymppiä mentiin kapeampia teitä pitkin. Kuski soitti räikkää ja pariin kertaan lähti ohittamaan mutkista periaatteella "ei sieltä ennenkään ole ketään vastaan tullut". Ei tullut nytkään.

Perille päästiin ja reitin pohjoisosissa näki jo muutakin asutusta kuin korkeita kerrostaloja. Matalaa tiilivuorattua, enemmän tai vähemmän ränsistynyttä taloa oli miltei kiinni kylää halkovassa tiessä. Talojen portailla istui isäntiä ja emäntiä seuraillen liikennettä.

Tien vierillä paikalliset polkivat pää märkänä pyörää tavarat tarakalla. Kuskimme soitti säännöllisesti varoitusräikkää, mutta ihmiset eivät juuri kulkuaan kummemmaksi muuttaneet. Ovat ilmiselvästi tottuneet torvensoittoon.

Perille päästiin hieman kahdeksan jälkeen. Hyvä niin, sillä vaikka paikalla oli jo kymmenkunta turistibussia, ihmisiä ei ollut tungokseen asti. Ylösvieviin gondolihisseihin pääsi jonottamatta ja muurillakin mahtui suhteellisen vaivatta kävelemään.

Rajamäen Sinikan ja minun seurakseni lähti Karjalaisen Jarmo Sieviläinen, kun Kallasvuon Minna jäi päivystämään Ala-Huikkua. Muuri oli mahtava, täytyy myöntää, mutta hiukan Jarmon kanssa epäilimme, mahtaako muuri sittenkään näkyä avaruuteen asti, kuten urbaanilegenda väittää. Epäilimme. Tietysti riippuu siitä kuinka korkealta katselee.

Muurilta katsellessa näkyi toisia vuorenhuippuja ja pari pientä kylää. Muuten oli pelkkää metsää, metsää, metsää. Jos Kiinassa on 1,33 miljardia ihmistä, niin metsissä on tyhjää tilaa hirvittävän paljon.

Onko tosiaan niin, kuten toinen urbaanilegenda väittää, että kaikki maapallon ihmiset mahtuisivat Inarinjärven jäälle, jos vieri vieressä seisoisivat? Että tilaa maapallolla on, mutta kun jokainen tahtoo hamuta sitä lisäelintilaa itselleen. Nyt stoppia, ettei mennä filosofien tonteille.

Kävelimme seuraavalle tasanteelle noin parin kilometrin verran. Kun muurin kokonaismitta on rapiat 6300 kilometriä, on sentään tullut 0,0003 prosenttia muurin pituutta tallattua.

Alas oli kolme vaihtoehtoa. Kävely, avomallin istumahissi tai kelkkarata. Kävely olisi pistänyt pohkeet huutamaan hoosiannaa, istumahississä olisi puhjennut korkean paikan kammo. Kun muurillekaan ei auttanut jäädä, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kelkkailu.

Helppoa kuin heinänteko. Istut kelkkaan, vipu eteen on kaasu, vipu taakse on jarru. Ja antaa mennä vuoren rinnettä kiemurtelevaa kourua perille asti. Matkaa oli toista kilometriä, luulen.

Sieviläinen lähti edellä ja veti nuorempana urku auki, kunnes kourun varrella päivystäneet vartijat olivat käskeneet hiljentää. Itse keskityin vain omaan suoritukseeni ja katsoin mihin se riittää. Hyvin riitti. Parissa kohdassa oli 45 asteen pudotus: niissä huippasi kivasti vatsanpohjasta.

Perille päästiin ehjinä. Kiva kokemus, oikeesti.

Rajamäkeä saikin sitten odotella pitkään. Hänen laskun pilasi edellälähtenyt neljän amerikkalaisnaisen ryhmä, joka oli hokenut koko ajan "It´s that safe, it´s that safe" ja painanut mäen alas, ei urku auki, vaan jarrut kirskuen. Oli turvallista.

Parkkipaikan tasanteella markkinakojujen paljous ja myyjien aavistuksen aggressiivinen myyntitekniikka ahisti oikeasti. Mistä täältä pääsee pois? Apuva.

Varhaisen lähdön vuoksi Sieviläisen aamupala oli jäänyt täysin väliin, joten hän löysi ruokapaikan vuoren juurelta. Riisi ja hapanimeläpossuannos oli kuulemma reissun toistaiseksi paras. Eikä hintakaan huimannut: kokiksella höystettynä 50 juania eli viisi euroa. Maksoi muuten saman verran kuin meidän kaksi sanoisinko vahvaa kahvia.

Takaisin tullessa ruuhkat alku- ja loppupäässä hidastivat matkaa yhteensä kymmenen minuuttia. Kyyti oli kovaa, mutta pehmeää. Sunnuntain 16 tunnin ja maanantain 14 tunnin työpäivät yhdistettynä 6 ja 5 tunnin yöuniin alkoivat vaatia veronsa. Vähällä oli, ettei tullut torkuttua.

Työmaalla sentään virkkui sen verran, että jutut sai kirjoitettua.

Kunhan saan huomisen keikat johonkin formuun tsekattua, taidan painua kämpille koisimaan. Vanhaa väsyttää.

Juha Savela

Kirjoittajan mielestä kelkkailu on hieno laji.