Silja Järventausta: Liputettu päivä, 61 s. Teos 2008.

Mennä, tarttua, ottaa, odottaa ja haluta ovat muutamia latautuneita verbejä, joita Silja Järventaustan toinen runokokoelma on kukkuroillaan. Runon puhuja käyttää verbejä tykitellen eri perspektiiveistä. Välillä puhuja on aktiivinen ja itsetietoinen ”minä”, välillä kerronnan etäisyys vie puhujan ”hänen” tarkkailijaksi vierelle, lähelle ja ääreen.

Näkökulmavaihdokset ovat Liputetun päivän kiehtovin tehokeino. Kokoelmassa liikkuu yhden puhujan kaksi persoonaa. Näkökulmien vaihdoksissa korostuvat tahto ja rohkeus. Puhujalla on päämääriä ja tavoitteita, mutta niitä tulee myös ulkopuolelta. Yhtä lailla vastaan tulee mahdollisuuksia. Milloin puhujalla on riittävästi rohkeutta? Silloin, kun hän tietoisesti ottaa aktiivisia askeleita kohti päämääräänsä vai silloin, kun hän ajelehtii, sattuu tai tulee päässeeksi johonkin paikkaan, tilanteeseen tai asemaan? Sattumus ja pyytämättä avautuneet mahdollisuudet vapauttavat vastuusta, jonka itsenäinen päätös synnyttää. Olisi oltava rohkeampi.

Hän tarkasti halusi. Hän halusi koota soljet ja mittarit kaikesta lukemastaan ja monista paikoista. Hän tarkasti halusi. Ei mitenkään osannut. Hänellä oli kotona jalakset. Niiden kanssa hän kahlasi.

Liputettu päivä on proosarunollinen kokoelma, jossa näkökulmien lisäksi toisteisuudella on kohosteinen asema. Lyhyet iskevät säkeet – vaiko virkkeet – vakuuttelevat ja toistavat jo sanottuja verbejä. Lyhytjänteinen toisteisuus voi viestiä jännityksestä. On uskottava. Uskallettava. On.

Puhujan paikka runoissa on usein vieressä ja äärellä, mutta ei koskaan täysin yhdessä tai lähellä. Hän kulkee asioiden ja esineiden laitoja etsien vapautta, sopivaa tilaa kohtaamista. Ehkä tässä tavoitellaan symbolisesti puhujan kahtalaisten persoonien tai mahdollisuuksien ja omien halujen kohtaamista.

Runoissa on paljon paikkoja, maisemia, kiinteitä rakennuksia tai umpinaisia esineitä, joihin pääsee ja joista pääsee vain ennalta määrätyistä aukoista: koirankoppi, kauppa, purkkeja.

Järventaustan käyttämää runokieltä on pidetty muun muassa abstraktina ja absurdina. Itse asiassa kieli on käytännöllistä ja selkeää. Kielikuvat tosin ovat niin omintakeisia ja avarasti rakennettuja, että tulkinnoissa saattaa eksyä ennen merkityksen löytymistä. Kun säkeitä lukee niiden lailla, avarasti ja etäältä, irrottautuen aakkosellisen säntillisestä lukutavasta, lukija on puhujan maailmassa. Tai ainakin lähellä sitä maailmaa, jossa katsotaan ääreltä sisään tai ulos, tavoitellen toista totuutta, toinen toisiaan.

Järventaustan esikoiseen verrattuna toinen kokoelma on huomattavasti väljempi. Paikat eivät ole niin tiiviisti rajattuja tai ahdistavia. Suoranaisen poispääsyn sijaan puhuja etsii nyt ydintä. Ehkä siksi, ettei enää tarvitsisi päästä pois.

Silja Järventausta (s.1977) on kotoisin Seinäjoelta. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä. Esikoisteos Patjalla meren yli (Teos) ilmestyi keväällä 2006.