Heli UusimäkiKOKKOLAHyvin harvinaista herkkua oli tarjolla Kokkolan Oopperankesän kokkaamana keskiviikkoiltana. Oopperan muusikoiden kokoama Pierrot& Paganini -kamarimusiikkikonsertti oli sijoitettu Snellman-saliin, mikä ei nyt ehkä ole intiimille kamarimusiikille se ensimmäinen kannatettava loppusijoitusvaihtoehto. Saliin oli kuitenkin kerääntynyt reilu joukko kiinnostuneita kuulijoita, jotka onneksi täyttivät salia edestä käsin näin säilyttäen edes jonkinlaisen kamarin tilantuntua.
Mutta kamarilla ja sen koolla ei niin väliä, jos siellä kuulee sellaista musisointia kuin keskiviikkoiltana!
Konsertin aloitti italialaisen nykysäveltäjän Giorgio Battistellin Opera Incerta, Epävarma Ooppera. Epävarmuudessa ponnistelivat Sakari Oramo, Tina Brännkärr ja Roi Ruottinen. Epävarmuuteen selkeyttä loi taas Taavi Oramo, teoksen kapellimestari. Nuori Oramo ei debytoinut ihan siellä aidan matalassa päässä. Selkeää yhdennäköisyyttä oli havaittavissa maailmankuulun isänsä kuuluisiin käsiin, ja jos askelmerkit ovat nyt jo nykymusiikissa, laittakaahan nimi muistiin…
Kaija Saarikettu on konsertoinut viulistina menestyksekkäästi ympäri maailmaa jo vuosia. Kokkolaan hänet tällä kertaa toi Kokkolan Oopperan orkesterin konserttimestarin pesti. Hän oli valinnut konserttiin Niccolo Paganinin Cantabilen viululle ja pianolle sekä Ottorino Respighin Sonaatin h-mollissa viululle ja pianolle. Pianistina oli Pia Värri.
Paganinin pieni jännitys oli tipotiessään Respighin alkaessa ja Saarikettu sukelsi tunnemyrskyyn luonnottaren lailla. Hän on teknisesti hyvin varma viulisti. Hänen saundinsa on feminiininen, ja nyt ei ole kysymyksessä se heikompi astia, vaan pehmeä, sitkeä, soiva, vaativa, vivahteikas sointi. Ensimmäisen osan tyyni madonnahahmo vaihtui kolmannen osan raivottareen, ja hurja loppuhuipennus nosti jälkihien pintaan myös yleisön puolella. Hauska ilmiö sinänsä, että kun oopperaviikon yhteydessä kuuntelee viulusonaattia, se stimuloi mielikuvituksen elävöittämään tapahtumia aivan eri energialla.
Se varsinainen harvinaisuus, todellinen helmi, kuultiin toisella puoliajalla. Arnold Schönberg sävelsi Pierrot Lunairen eli Kuuhullun Pierrotin tarinat Albert Giraudin runoihin. Sarja sisältää 21 kuuhullua runoa, jotka esitetään laulaen ja resitoiden pienen yhtyeen säestyksellä. Teos on jännittävä, musiikki kuulostaa hetkittäin siltä, kuin siinä ei olisi päätä, ei häntää. Kaaos muuttuu kuitenkin hetkessä puhtaaksi kauneudeksi tai rääkyy rumuuttaan.
Sakari Oramo vaihteli viulua alttoviuluun vauhdilla, samalla tavoin useampi instrumentti oli klarinetisti Noora-Kaisa Salo-Peltokoskella. Albert Stupakin telineeltä löytyivät sekä huilu että piccolo. Yhdellä instrumentilla selvisivät Roi Ruottinen sellonsa kanssa ja Pia Värri flyygelin takana.
Tarinaniskijänä oli sopraano Anu Komsi, jonka ulottuvuus on jo todettu aiemminkin, mutta raja venyi ja paukkui taas. Ääni huokaili, kertoi, huusi, värisi ja tärisi liukuen puheesta lauluun ja takaisin häivyttäen siirtymärajoja. Teos on jo puhtaan musiikillisesti ja teknisesti äärimmäisen haastava kaikille muusikoille. Anu Komsin suvereeni heittäytyminen ei jäänyt yksin, kaikki muusikot soittivat kuin täysikuun aikaan. Tuntui kuin näitä hulluja kuuhullurunoja olisi jaksanut kuunnella loputtomiin. Tai no, ehkä 21 runoa riitti tätä viinillä, kuolemalla ja ekspressionistisella hulluudella kullattua vuoristorataa.