Onneksi näin on. Uskon, että niin kauan, kuin virret, laulut, rukoukset, Raamatun sana, ehtoollispöytään polvistuminen, kastemaljan äärelle kokoontuminen tai jo pelkästään kirkkoon tuleminen meitä ihmisiä liikuttaa, ei kirkolla eikä sen tekemällä työllä ole mitään hätää. Sitten, kun mikään ei tunnu enää missään, eikä mikään ikinä liikahda mielessä tai sydämessä, ei kirkkoa enää tarvita. Minä uskon, ettei sellaista tilannetta tule.

Sillä Jumala yllättää, ja liikauttaa jotain niin syvällä ihmisen mielessä, että silmät kostuvat. Ajattelen, että saan tehdä etuoikeutettua työtä, kun saan olla näitä ihmisen elämän herkkiä hetkiä pappina jakamassa.

Ensi sunnuntaina kirkoissa puhutaan siitä, miten tärkeää meidän olisi toisinaan katsoa peiliin ja kysyä elämän suuria kysymyksiä. Missä menen, ihminen? Mikä merkitys elämälläni on? Mikä on suhteeni taivaaseen? Millä eväillä olen sinne menossa? Mitä Jumalan armo tarkoittaa minun kohdallani? Osaanko minä ottaa vastaan tarjolla olevan anteeksiannon?

Nämä kysymykset eivät ole tavallisesta, työntäyteisestä arjesta tuttuja. Usein näitä joudutaan kyselemään juuri silloin, kun jokin on liikahtanut sydämessä. Sellaiseen tilanteeseen sopinee seuraava rukous:

Herra, sinun kätesi on koskettanut minua,

ja sinä olet kirkastanut kasvosi minulle.

Minä olen kokenut sinun kulkevan vierelläni,

elämässäni.

Herra, kun epäilen, pysy lähelläni.

Kun olen yksin ja elämässäni eksyksissä, etsi minua.

Kun en jaksa tai osaa rukoilla, rukoile puolestani.

Rakkautesi syvyyttä en voi ymmärtää,

mutta lapsen tavoin tahdon jättää itseni ja

kaikki rakkaani

sinun huomaasi,

sinä, minun Herrani ja Jumalani.

Aamen.

Kirjoittaja on Nivalan seurakunnan kappalainen.