PYHÄJÄRVI

Heli Meklinin teoksen Moving ensi-illassa keskiviikkona etsittiin kokeilemalla vastauksia kysymyksiin, voisiko kehoa ja liikkumista katsoa enemmän tiedonmuodostuksen näkökulmasta ja jollain toisella tapaa kuin kohdetta ja suoritusta ulkoa päin tarkkailemalla ja tai mittaamalla.

Pohdittiin myös, jääkö jotain maailmasta ja suhteesta muihin elollisiin olioihin huomaamatta pelkästään päässä tapahtuvan rationaalisen ajattelun vaimentaessa kykyämme ajatella myös liikkuvalla kehollamme.

Teosta katsellessa voisi saada kuvan että kyseessä on harjoitustilanne , mutta juuri se että tekijät pystyivät tekeemään liikkeet harjoituksenomaisesti oli vaikuttavaa. Peruslähtökohta oli kaksijakoinen.Ensin etsittiin tapaa olla käsittämässämme fyysisessä todellisuudessa ja teoksen edetessä siirryttiin tutkimaan, voisiko liike olla josain muualla kehossamme.

Tässä onnistuttiin hyvin, sillä liikemateriaali oli ei-opittua eikä tietynlaista tunnistettavissa olevaa tekniikka. Ei myöskään sorruttu maneereihin, vaikka sarjat olivat pitkiä. Tilan tutkiminenkin oli aitoa. Erityisesti Ville Oinosen liikkuminen oli rajatonta,vahvaa ja erittäin sujuvaa.

Jyrki Karttunen pohti teoksessaan My imaginary friend is with me taiteen ja tanssin tekemisen mielekkyyttä.

Yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset, suvereeniuuden vaatimukset ja ympäristön luomat paineet olivat osana herättämässä kysymyksiä ja ajatuksia jotka vaikuttivat teoksen syntyyn.

Gaalamaiseen tyyliin edenneessä kymmenosaisessa teoksessa käsiteltiin olemassaolon merkitystä, mietittiin, entä jos olisikin tehnyt asiat toisin. Tunneskaalat vaihtuivat surusta hilpeyteen ja lauluihin joissa kerrottiin onnellisuuden outoudesta ja toisen ihmisen tärkeydestä.

Teoksen kerrottua sanallista osaa syvensi aiheeseen liitetty tanssi. Se ikään kuin syvensi tunnetilaa.

Teos ja tekoprosessi auttoivat muistuttamaan tekijää siitä, että maailmassa on paljon muutakin kuin välttämättömät asiat, ja että tanssin merkitys on tärkeä.

Karttusen teoksista löytyy aina herkkyyttä ja tietynlaista viattomuuta, niistä huokuu lämpö ja vilpittömyys.

Tässäkin teoksesa hellyyttävät ”pehmolelut”, mielikuvitusystävät, toimivat tavallaan jonkinlaisena turvana, kun kaikki tuntuu synkältä.

Työnimenä harjoitusvaiheessa ne olivat enkeleitä, mutta varsinaisesti hahmoilla ei ollut identiteettiä, vaan jokainen katsoja saa itse antaa niille merkityksen. Myöskään loppukiitoksissa hahmojen henkilöllisyyttä ei paljastettu, mikä sopi oivallisesti teoksen tunnelmaan.