Avun tarpeessa olevat – tai sellaiseen varautuvat – luottavat ennen muuta oman lähipiirinsä tukeen ja vastuuseen itsestään. Turvaverkon seuraavina pauloina ovat muut ihmiset ja ostopalveluja tuottavat yritykset. Näiden jälkeen tulevat asuinkunta, naapurusto ja seurakunta. Perää pitävät valtio ja kansalaisjärjestöt.

Omaan ja lähipiirin vastuuseen on tukeuduttava, kun kunnasta ja valtiosta ei ole sitä kantamaan. Kotikunnalla luottoa on enemmän kuin valtiolla, mutta senkin apuun uskoo vain alle puolet kyselyyn vastanneista. Valtioon luotti vain joka kolmas. Luotto on hiipunut ajan kanssa, mutta huolta sen olettaisi aiheuttavan nykyisellekin peruspalveluministerille.

Kun julkisyhteisöjen apuun ei luoteta, on loogista, että yksilöiden oma vastuu kasvaa. Se korostuu, kun ihmiset miettivät hyvinvoinnin ylläpitämistä vuosikymmenen tähtäyksellä.

Vahvana pysyy myös luotto kansalaisjärjestöihin, joiden katsotaan hoitaneen oman tonttinsa hyvin. Arvossa ovat erityisesti Punainen risti, Unicef ja Mannerheimin lastensuojeluliitto.

Tylyn torjuvaa on suhtautuminen kuntien ostopalveluihin. Kasvattamisen sijasta niitä pitää vahvan enemmistön mielestä supistaa. Näkemys lyö korville kuntakentän nykysuuntausta.

Ostopalvelut ovatkin takuuvarma teema syksyn kunnallisvaaleissa. Toivottavasti niin, että myös ostojen puoltajat rohkaistuvat perustelemaan linjaansa.

Vettä ostoja kritisoivien myllyyn antaa ministeri Risikon näkemys, ettei asiakkaiden tarvitse tietää, kuka palvelun on tuottanut. Kyllä tarvitsee. Palvelun käyttäjällä – ja maksajalla – on oikeus tietää, kuka minkin palvelun tuottaa. Kunnille asian kertominen on suoranainen velvollisuus. Tuskin piilosilla haluaa olla myöskään yksikään kunniallinen palvelujen tuottaja.