Amanda KauranneKAUSTINEN
Meksikolaisen Nortec Collectiven tiskijukkien Bostichin ja Fussiblen luomat biitit iskivät Café Triolissa tiistaiyönä. Mukana oli visuaalista kuvaa tanssittava videotaiteilija, kaksi pohjoismeksikolaista kansanmusiikkia soittavaa trumpetistia ja haitaristi.
Yhtyeen musiikkityyli on omintakeinen nortec, eli perinteisen norteño-musiikin ja elektron yhdistelmä. Musiikki käsitetään audiovisuaalisena ja kolmiulotteisena kokemuksena, johon liittynee sen vahva tanssittavuus. Yhtye käyttää uusinta teknologiaa muun muassa ”soittamalla” lyhyitä videoklippejä iPhonella. Dj:t käyttävät tietokoneiden lisäksi Tenori-on-laitetta, joka on näytöllinen luuppilaite. Sitä näpyttämällä voidaan soundeilla leikkiä livenä ja tällaista tietokonepelimäistä ”kaksintaistelua” yleisö sai myös seurata.
Konsepti on toimiva. Akustisia soittimia ja elektronisia laitteita soitettiin livenä, kuten taustalla jylläävää kuvamaisemaakin. Tijuanan kaupunkikulttuurista innoituksensa saava fuusio oli ainutkertaista kuultavaa. Kertoo kansanmusiikin ja festivaalien ennakkoluulottomuudesta, että konsertti saatiin järjestymään. Tämä oli kollektiivin ainoa keikka Suomessa. Yhtye olisi ansainnut suuremman yleisön ja tilana olisi voinut toimia vaikka edellisiltä vuosilta tuttu Klubi. Desibelirajoja ei näin rajusti saisi rikkoa, vaikka elektroa soitettiinkin.
Vaihtoehtoiseksi, jopa psykedeeliseksi musiikkinsa määrittelevä yhtye edustaa mielestäni eniten tanssittavaa klubimusiikkia. Pelkästään kuunneltuna se on paikoin tylsää. Tanssiessa ei haitannut rikkaan soundimaailman tietty monotonisuus, mutta kuunnellessa olisi kaivannut piiskaavien luuppien ohelle pehmeämpiä, suuremman linjan soundiaaltoja.
Elektroninen puoli kokosi eripituisilla luupeilla kokonaisen bändin soundit ja ”oikeat” soittimet vuoropuhelivat niiden kanssa. Pohjan svengaavuus toi mieleen R&B -maailman, tosin kiehtovaa oli rytmien ja soundien latinalais-amerikkalaisuus. Tauotuksilla pelattiin kutkuttavasti.
Perinteinen teknokin kuului: toistoa oli ja esiteltyä teemaa muun muassa tuplattiin kone-soinnuin. Samaa teeman käyttöä ja muuntelua esiintyy myös hyvissä improvisaatioissa. Pienistä sovituista paloista koottua improvisaatiotahan koko konsertti olikin. Trumpetit soittivat swing-sektiosta tuttuja ”kommentteja” ja perinteisiä fanfaari-henkisiä melodianpätkiä. Nekin tuntuivat olevan ennen muuta toistuvia luuppeja.
Eniten riemua kirvoitti tavallisesti sointumaailmoja herättäneen haitarin pelimannihenkinen humppa, kun taustalla jylläsivät elektroniset soundit. Kuulosti niin kierolta, ettei voinut olla ihastumatta!
Visuaalinen maailma eli musiikkia. Moninaisia animaatioita ja videopätkiä käytettiin etenkin rytmisesti hyväksi. Valot, savu, liikkuva kuva ja musiikki yltyivät paikoin massiiviseksi kokemukseksi. Biitti ei loppunut koskaan, vaihtui vain lennosta tunnelman myötä. Tämä oli todellista synteesiä.