Värttinä teki yllätyskeikan Kaustisen festivaaleille sunnuntai-iltana vetäen hyvän shown Café Triolissa. Tila oli turhan pieni isolle kuulijajoukolle. Ammattilaisuus ja näyttävä show-meininki värittivät konserttia aina laulajattarien puvuista satunnaiseen show-viulismiin asti. Silti esiintyminen spiikkeineen, koreografioineen kaikkineen tuntui olevan luontevaa. Johtunee kokemuksesta, sillä yhtye juhlistaa 25-vuotista taivaltaan.

Meno oli mahtava, kun ohjelmisto koostui ”hiteistä” vuosien varrelta. Värttinän musiikki on helposti lähestyttävää kansanmusiikkia. Sen svengaavuudessa on vaikutteita valtavirtamusiikista, mutta silti siinä on säilytetty jotakin omaleimaista: välillä esiintyvät ei-tavanomaiset tahtilajit saavat tanssijalat solmuun, laulujen sanat tulevat konekiväärimäisellä nopeudella ja äänessä kuuluu itäsuomalainen perinne.

Soittimisto on herkullinen sekoitus perinnesoittimia ja rock-bändiä. Konsertin alusta alkaen tunsi, että tämä toimii. Suuri kiitos siitä kuuluu alan huipuista koostuvan yhtyeen lisäksi heidän äänimiehilleen. Joka osanen kuului, lopputuloksena kutkuttava kuuntelukokemus.

Konsertti alkoi tunnelmallisesti monikerroksisella äänimaisemalla, joka toimi introna Itkin -kappaleelle. Legendaarinen Kiiriminna toimi kuin häkä kun alku rullasi kolmen laulajattaren, viulun ja herkullisen cajon-rummun voimalla. Energinen meno kasvoi koko bändin myötä.

Nostalgiset vanhat kappaleet nostattivat hyvää meininkiä. Mieleni alenevi alkoi kurkkulaululla ja loihti esiin hienon soundimaailman. Synti oli mehevän tanssittava ja väliosa hurja. Keikan puolivälissä lava jätettiin tyhjäksi rumpalin vaikuttavalle impro-soololle. Siinä oli totisesti nostetta.

Balkan-henkisessä instrumentaalikappaleessa bändi näytti kyntensä. Energia ja ilo virtasivat. Soolot olivat muutenkin vaikuttavia koko konsertin ajan. Erityisen herkullinen kohta oli ällistyttävän nopean laulun jälkeen kontrabasson samassa tempossa soittama melodia.

Äijö oli yksi voimallinen manaus, suorastaan shamanistinen kokemus, jossa ihmisäänen mahdollisuuksia käytettiin hienosti hyväksi. Kepeämmät, nopeat kappaleet tasapainottivat tunnelmaa ja laulajien turpavärkit olivat jälleen koetuksella. Logrenin lyhyt laulusoolo valloitti. Iloisen energisessä Seelinnikoissa otettiin yleisökin mukaan laulamaan. Villiintynyt yleisö sai myös encoren: Nahkaruoska oli järkyttävän tanssittava ja jopa vähän höpsö laulajattarien ”ruoskiessa” soittajapoikia. Basisti pisti hetkeksi jazziksi ja lopetus oli massiivinen.