KAUSTINEN

Kaustinen Folk Music Festival muuttui hetkeksi ylistysjuhlaksi, kun yhdysvaltalainen Campbell Brothers pääsi vauhtiin päälavalla lauantai-iltana. Gospelia soittanut yhtye edustaa House of God-kirkkokunnan Sacred Steel -musiikkityyliä ja koostuu Campbellin veljeksistä (Carlton - rummut, Philip -sähkökitara, Chuck - pedal steel kitara ja Darick – lap steel kitara), sähköbasisti Malcolm Kirbystä ja laulaja Cinnamon Jonesista. Yhtye oli ilmeisen onnistunut valinta järjestäjiltä, sillä yleisö suorastaan villiintyi energisistä ylistysmusiikin esittäjistä.

Musiikki on suomalaisenkin korvaan jo tuttua televisiosta. Siinä yhdistyy nykyajan valtavirta-musiikin tapaan afroamerikkalaisia tyylejä soulista ja jazzista ”southern” rokkiin, sillä erotuksella että musiikkia soitettiin ylistysmielessä ja steel-kitaroilla. Niiden vaikertava ääni toi oman erityisleimansa eikä aina tiennyt voihkiiko laulaja vai kitara.

Yhtyeellä oli hyvä meno. Bändi koostui taitavista soittajista ja toimi hyvin yhteen, vaikka välillä tila olikin äänistä ähkyssä jokaisen irrotellessa parhaansa mukaan. Rummut ja basso tanssittivat musiikkia eteenpäin ja sähkö- ja steel kitarat tunnelmoiden koristelivat välit. Hienoja sooloja kuultiin kaikilta, mutta erityisesti vaikuttava, koristeleva rumpusoolo sekä herkullinen bassosoolo jäivät mieleen. Laulajattaren matalahko ääni oli väliin jopa metallinen ja siinä soi vahva vibrato. Se osoittautui monipuoliseksi pehmeästä kähinästä antautuneeseen rääkymiseen asti.

Konsertti avattiin varovaisesti mutta jo toisessa kappaleessa saatiin kuvaa siitä, mistä on kyse. Svengaavan takapotkun tahdissa yleisöä vaadittiin taputtamaan mukana. Se tapahtuikin kuin itsestään ja jalan polkeminen ei loppunut koko rytmisesti rikkaan konsertin aikana. Kolmas kappale kulki eteenpäin kuin juna ja alussa kitarat ääntä imitoivatkin. Areenalle astuivat ensimmäiset tanssijat ja konsertin loppua kohden heitä oli sankka joukko.

Kappaleet soljuivat väliosien kautta uusiin nosteen katkeamatta. Ajoitus oli kohdallaan, sillä tylsyyteen vajoamisen hetkellä tapahtui jotakin uutta. Pelkäksi kuuntelemiseksi musiikkia ei ole suunniteltu, vaan osallistua olisi pitänyt tanssien ja laulaen. I Just Want to Thank You alkoi lempeän tunnelmallisesti, mutta muuttui loppua kohden hurjaksi ylistykseksi. Yleisö huusi mukana ja tunnelma oli katossa kuin rokkikonsertissa tai herätyskokouksessa konsanaan. Don´t Let the Devil Ride oli blues-soul -sävytteinen, musiikillisesti kiinnostavin kappale. Sekin kasvoi massiiviseksi ja soljui suoraan viimeiseen kappaleeseen, jossa koko yleisö passitettiin ylös hyppimään. Monen mutkan ja valtaisan nosteen kautta päädyttiin suureelliseen lopetukseen. Valotkin olivat ylistyksessä mukana. Hurjalla metelillä takaisin kutsuttu yhtye soitti vielä ylimääräisen saaden yleisön mukaan kuoro-osuuksiin ja tunnelma oli katossa.