Talonpoikaismaalarien 1700- ja 1800-luvuilla käyttämät raaka-aineet, värit, olivat tuontitavaraa eri puolilta Eurooppaa. Ne jaotellaan seuraavasti:

Valkoiset väriaineet:

Lyijyvalkoista eli lyijykarbonaattia on valmistettu lyijystä etikkahapon ja ilmankosteuden avulla. Lyijyvalkoinen on erittäin myrkyllistä.

Väri on tunnettu jo antiikin ajoilta. Varhaisimmat tiedot sen käytöstä ovat 400-luvulta ennen ajanlaskun alkua.

Talonpoikaismaalarien käyttämä lyijyvalkoinen oli pääosin peräisin Englannista.

Vanhojen ikkunapokien ulkopuitteissa on usein lyijyvalkoista, jota on syytä varoa sen myrkyllisyyden vuoksi maalia poistettaessa.

Sinkkivalkoista eli sinkkioksidia on valmistettu sinkkimetallin pelkistysvaiheessa muodostuvasta oksidista. Väri on myrkytön.

Väri on ollut käytössä keskiajalta lähtien, mutta taidevärinä se yleistyi vuoden 1845 jälkeen.

Talonpoikaismaalarien tiedetään käyttäneen sinkkivalkoista.

Värin huolimaton säilytys aiheuttaa ilman hiilidioksidin vaikutuksesta karbonoitumisen, mikä ilmenee värin rakeisuutena.

Liitujauho ja piippu- eli posliinisavi oli talonpoikaismaalareiden usein käyttämiä täyteaineita, kun he maalasivat suuria valkoisia pintoja.

Usein käytetty seos oli lyijyvalkoinen ja liitu, myöhemmin lisättiin sinkkivalkoista. Sekoitussuhde riippui maalarista.

Titaanivalkoista eli titaanioksidia on valmistettu rutiilista ja ilmeniitistä, jotka ovat titaanimalmeja. Kyseessä on myrkytön, erittäin peittävä värijauhe, joka tunnetaan jo 1700-luvun lopulta. Sen käyttö Suomessa yleistyi vasta 1900-luvulla.

Litoponia eli sinkkisulfidin ja bariumsulfaatin seosta on valmistettu ensimmäisen kerran vuonna 1853. Taiteessa sitä on käytetty 1870-luvulta lähtien.

Punaiset väriaineet:

Rautaoksidivärit tunnetaan eri nimillä riippuen valmistus- ja esiintymispaikkakunnasta. Usein niitä sanotaan myös maaväreiksi.

Nimityksiä ovat muun muassa:

– italianpunainen (punamultavärin raaka-aine, edelleen suositeltavaa käyttää italianpunaista, kun halutaan maalata punamultaa)

– faluröd (punamultamaalauksen perusväri Ruotsissa, sävyltään tummempi kuin Suomessa käytetty)

– englanninpunainen

Rautaoksidivärejä talonpoikaismaalarit käyttivät yleisimmin.

– Niitä oli helpoimmin saatavissa ja ne olivat halvimpia. Siksi vanhimmat kaapit ja arkut ovat punaisia, tietää kokkolalainen antiikkikauppias Raul Pohjonen.

Caput Mortuum eli ”kuolleiden kallot” on rautayhdisteväri, joka tunnetaan jo antiikin ajoilta. Nimi saattaa juontua kivikautisesta okrahautaustavasta. Kyseessä on myrkytön väri. Talonpoikaismaalarit ovat sitä käyttäneet.

Lyijymönjä eli lyijyoksidin ja lyijysuperoksidin seos on tunnettu antiikin ajoilta. Vuosisatojen saatossa se tummentuu. Talonpoikaismaalarit kehystivät tällä kirkkaanpunaisella värillä kaappien ovipeilejä ja listojen reunoja.

Lyijymönjä on myrkyllistä. Lyijyvalkoisen ohella sen käyttö oli yleisin syy siihen, miksi talonpoikaismaalarit saivat myrkytyksiä.

Sinooperi eli elohopeasulfidi on myös antiikin ajoilta tunnettu. Sen valon ja kemikaalien kestävyys tummuvaan lyijymönjään verrattuna oli ylivoimainen. Sinooperi oli kallis tuontitavara, joten sitä käytettiin vain hienoimmissa maalauksissa. Vaikka sinooperi oli erittäin myrkyllistä, vielä 1700-luvulla sitä käytettiin huulipunana.

Keltaiset väriaineet:

Napolinkeltaista eli lyijyantimonaattia on varmuudella käytetty jo vuonna 1702. Väri on myrkyllinen. Tuontitavaranakin sitä oli vain rajoitetusti talonpoikaismaalarien käytettävissä.

Kromikeltainen eli lyijykromaatti keksittiin vuonna 1809. Se on peittävä, vahva, myrkyllinen väri.

Erittäin myrkyllistä kadmiuminkeltaista eli kadmiumsulfidia on käytetty vuodesta 1829. Värijauheen puhtaudesta riippuen tunnetaan sitruunan, vaalean ja oranssin sävyt. Kadmiuminpunaiseen (kadmiumseleniidiin) sekoitettuna saatiin värijauhetta, joka korvasi elohopeasulfidin eli sinooperin. Talonpoikaismaalarit käyttivät väriainetta 1800-luvun lopulla.

Keltaokra ja muut keltaiset okrat ovat rautahydroksidin johdannaisia. Ne ovat ihmiskunnan varhaisimmin tuntemia ja käyttämiä värejä. Ne olivat talonpoikaismaalarien pärekontin vakiovärejä halpuudessaan ja myrkyttömyydessään. Keltaokralla pohjustettiin pinnat, jotka ootrattiin. Okravärejä nimitetään usein myös maaväreiksi.

Vihreät väriaineet:

Vihreä umbra eli rautahydroksidia, rautaoksidia ja maasälpää eri määrinä. Hyvä vernissan kuivike, ja erinomainen värisävyjen murtamiseen.

– Valkoisella värillä taitetaan, umbralla murretaan. Vihreällä umbralla murretaan kaikkia värejä. Sekoitettaessa muiden värien joukkoon vihreää umbraa ne eivät ole enää niin räikeitä, Pohjonen tietää.

Kromivihreä on kromikeltaisen ja pariisinsinisen seos.

Schweinfurthinvihreä on erittäin myrkyllinen väriaine, jonka maalari Paolo Veronese kehitti 1500-luvulla. Kyseessä on kupariarseeniasetaatti.

Veronesevihreä tunnetaan antiikin ajoilta. Siitä on olemassa kaksi sävyä, joista ”kylmempi” on Veroneser grüne Erde.

Mustat väriaineet:

Kimrööki eli nokimusta, jonka raaka-aineena oli puuhiili ja savupiipun noki. Se oli talonpoikaismaalarien käyttämä väri, jota löytyi talosta kuin talosta.

Norsunluumustan raaka-aineena oli hiiltynyt norsunluu, joskin maalarit hyödynsivät muitakin poltettuja luita. Norsunluumusta tunnetaan antiikin ajoilta.

Ruskeat väriaineet:

Umbrat olivat rautahydroksidin, mangaanihydroksidin ja eri saviaineiden seoksia. Tunnetaan eri sävyissä ja tummuusasteissa valmistustavasta riippuen, esimerkiksi poltettu umbra. Tunnetaan antiikin ajoilta.

Kasselinruskea oli ruskohiiltä, saviainesta, rautaoksidia ja mangaania. Tunnetaan taiteilijavärinä van Dyckin ruskeana. Kasselinruskea on ollut käytössä keskiajalta.

Oksidiruskeaa eli ”ruunikiveä” käyttivät sekä taidemaalarit että kiertävät huonekalumaalarit.

Siniset väriaineet:

Lapis lazuli eli aito ultramariini oli hienoksi jauhettua sinistä mineraalia. Jo ammoin erittäin kallis väriaine, jonka korvikkeeksi kehitettiin muita kemiallisia yhdisteitä.

Ultramariinin sinisen eli synteettisen ultramariinin kehittivät saksalaiset kemistit vuonna 1828. Kyseessä kaoliinin, kvartsin, natriumsulfaatin (glaubersuolan) ja hiilen sulateseos, joka jauhettiin väritomuksi. Teollisesti väriä alettiin valmistaa vuonna 1836. Väri otettiin käyttöön myös Pohjanmaalla 1800-luvun lopulla.

Koboltinsininen oli kobolttialuminaatin, kobolttifosfaatin ja alumiinihydroksidin seos. Kobolttisilikaattia käytettiin jo ammoin Lapis lazulin korvikkeena, mutta ranskalaisen Louis Thenardin kehittämä kobolttialuminaatti, Thenardin sininen, oli halvempaa ja vähemmän työläs valmistettava. Väriaineseos keksittiin jo vuonna 1777, mutta sen arvoa ei vielä tuolloin ymmärretty. Siniset väriaineet olivat kalliita, joten Pohjanmaan talonpoikaismaalarit käyttivät niitä vähän. Siksi siniset huonekalut ovat harvinaisia.

Pariisinsininen eli preussinsininen eli berliininsininen oli sinisistä väreistä halvin 1700-luvulla ja oli oikeastaan ainoa sininen väri, jota käytettiin talonpoikaismaalauksissa. Värijauheena se oli vahva: Sitä annosteltiin kerrallaan vain veitsenkärjellinen sinkkivalkoiseen maaliin, jolloin saatiin riittävästi sinistä väriä suurellekin pinnalle.

Ceruleum eli taivaansininen on vuonna 1805 keksitty koboltin, tinan ja mangaanin seos. Teollisesti väriä alettiin valmistaa vuonna 1860.

Pohjonen huomauttaa, että monet maalarit olivat alkoholisteja, koska he kärsivät maalien aiheuttamasta myrkytyksestä. Alkoholia he joivat kipuunsakin.

Sideaineet:

Tempera on emulsio, johon sisältyi kananmunaa, öljyä, tärpättiä ja vettä. Värijauheet sekoitettiin emulsioon ja pitkän kuivumisen jälkeen maalauksen pinta kesti hyvin kulutusta. Harjaamalla pintaan saatiin lisäksi hyvä kiilto. Työmenetelmä oli vaativa.

Vernissa on keitettyä pellavaöljyä, joka kuivuu muutamassa vuorokaudessa, joskus jopa viikon valmistajasta riippuen. Värijauheet vaikuttavat myös vernissan kuivumisaikaan: koboltti, lyijy ja mangaaniyhdisteet nopeuttavat kuivumista, hiili hidastaa.

– Värijauhe ripotellaan vähäiseen määrään vernissaa. Jo muutamaan kuutiosenttiin saadaan sekoitettua lähes ruokalusikallinen värijauhetta. Jos seos on liian paksua, vernissaa lisätään. Nyrkkisääntö kuuluu: väriseoksen on oltava juoksevampaa kuin puuro, mutta kiinteämpää kuin velli. Mitä kuivempaa puuta maalataan, sitä enemmän vernissaa pitää olla, koska kuiva puu imee voimakkaasti, valistaa Pohjonen.

Hän korostaa, että vernissan tehtävänä on toimia nimenomaan värien sideaineena, kun taas tärpätti (pineenitärpätti tai ranskalainen tärpätti) edesauttavat värin kiinnittymistä ja kuivumista.

Tarpeen vaatiessa sideaineina talonpoikaismaalarien käytössä olivat myös muun muassa veri, olut, kaseiini (piimä) ja ruisjauholiisteri.

Juttu perustuu kokkolalaisen antiikkikauppiaan Raul Pohjosen haastatteluun 8.1.2008. Pohjonen toimii juttusarjan asiantuntijana. Pohjosen lähteinä ovat olleet muun muassa Akke Kumlienin kirja Oljemåleriet ja Vilho Setälän toimittama Taitokirja.

Pohjosen työnäytöksestä kuvia nähtävissä kuvagalleriassa osoitteessa www.keskipohjanmaa.net