Mutta ei Moko tietenkään minnekään karkuteille lähtenyt. Se tiesi, että oli palattu kotiin. Mokolla oli vain kiire tutkimaan tuttuja paikkoja eikä tämän uskollisen ystävän ollut mitenkään vaikea löytää pari kilometrin päähän kotipihalle.

Talvisodan päättymisen jälkeen oli talosta lähdetty, otettu mukaan se, mitä mukaan sai. Kun perhe kulki tavaroineen matkan asemalta kotiin, oli Moko jo odottamassa. Syreenit ja siperianpensaat olivat paikoillaan, mutta talo portaita lukuun ottamatta poltettu. Se oli aikamoinen kotiinpaluu.

Oli vuosi 42. Suomalaiset olivat edellisenä vuonna valloittaneet takaisin menetetyn alueen. Toiveikkaina elisenvaaralaiset ja kaikki muutkin alkoivat tehdä suunnitelmia. Ajateltiin, että elämä vaatimattomassa vuokratalossa oli tilapäistä. Laudat taapelissa todistivat, että uudisrakentaminen oli alkamassa. Karjalaiselle luonteelle toivossa eläminen riitti melko pitkälle.

20.6.44 tuli venäläisten suurpommitus, joka riisti toivon, kodin, kauniin Elisenvaaran. Uusi ja lopullinen evakkotaival oli edessä.

Kesäiset pyhiinvaellusmatkat rajan toiselle puolelle kotiin, Karjalaan, jatkuvat toisessa ja kolmannessa polvessa. Kiinnostus omaan historiaan ja juuriin kasvaa. Tuntuu kuin nälissään ja jaloissaan haluaisi kuunnella ajasta, jolloin kaunis ja vauras Karjala kuului Suomelle, miltä näytti postitalo, missä oli Pekka-sedän talo ja omat metsät.

Karjalan kaipuussa voi kuvitella omankin elämänsä uudestaan. Ehkäpä tämä Karjalan tyttö eläisikin hienostuneessa Viipurissa, jospa kesämökki olisikin Laatokan rannalla.

Kaikki karjalaiset eivät halua Karjalaa takaisin. Iloiseen kaipuuseen ja muistoihin yhdistyy murhe siitä, että ennen niin kukoistava synnyinseutu on kaunis ja hyvin hoidettu ainoastaan muistoissa.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan toimituspäällikkö.

Tiina Ojutkangas

tiina.ojutkangas@kpk.fi