KOKKOLA (KP)

Eskolan kesäteatterin Sata hehtaaria taivasta kerää alleen keskipohjalaisuuden ytimen. Siihen näytelmän käsikirjoittaja Arto Ojakangas varmasti pyrkii. Ilta Eskolassa on enemmän kuin vain teatteriesitys. Luonnonkaunis paikka, tyyni kesäilta ja läheisestä uimalasta kohtausten väliin kajahtavat lasten iloiset äänet muodostavat hetkellisen lintukodon, josta totisesti on kavala maailma kaukana, kaukana.

Ojakankaan teksti on viipyilevää, teatterissa ei kohelleta eikä riehuta, vaan liikutaan taatillisen huumorin rajamailla, Josua-isäntä, Antero Iso-Kungas, toki korottaa ääntänsä; ja usein. Sen suurempaa draamaakaan näytelmä ei sitten sisällä, mitä nyt Pekka-renki, Juha Heikkilä, lempii talon molempia tyttäriä, eivätkä Kerttu, Niina Koivuoja, ja Annikki, Satu Hintikka, tunnu panevan tilannetta pahakseen. Harvinaisen tyynesti tilanteeseen suhtautuu myös topakka Anna-emäntä, Maija Mäntykorpi, vaikka loppupeleissä viheltääkin tilanteen poikki vaatimalla Pekkaa tekemään ratkaisunsa puoleen tai toiseen. Molempia hän ei voi saada.

Siinäpä sitä jutunjuurta kesäteatteriin. On perinteistä tyttöjen naittamista, osuvasti kommentoivia kylän akkoja, muun muassa Kaisa, Vuokko Sali, sekä isännän ja emännän ikuinen vääntö. Ja kyläjuoppo, Kalevi Hietala.

Eikä unohdeta pakollista peräkammarinpoika Vihtoria, Heikki Aho.

Ensimmäistä kertaa Eskolassa ohjaava Aino Granlund on rakentanut näytelmän koko upeaa miljöötä hyväksi käyttäen. Parhaimmillaan molemmilla laidoilla tapahtuu, ja se tuo verevyyttä. Varsinkin kun roolihenkilöt uskaltavat ottaa oman tilansa haltuun.

Tässä näytelmässä parit ovat valttia, ja ihan koko illan parasta antia. Talon tyttäret Kerttu ja Annikki ovat sopivan tyttömäisiä, aidon iloisia aina kun Pekka renki kohdistaa heihin huomiotaan. Tyttäret myös jakavat ihailijansa hämmästyttävän hyvässä sovussa. Erityisesti yhteinen ruokailuhetki vellilautasten ääressä on herkullista katsottavaa.

Vanhaemäntä, Pirkko Leppänen, ja hänen Vihtori poikansa ovat myös riemukas pari. Esimerkiksi tästä kaksikosta voi todeta, että Ojakangas on varmasti kirjoittanut suoraan roolit henkilöille sopivaksi. Emäntä yrittää kärppänä tuputtaa Vihtoria isännäksi Josuan paikalle. Mutta 1930-luvulla ei tyttärien enää tarvitse ottaa epämieluista sulhaskandia.

Ja onpa tainnut kirjailija miettiä myös Raija Lylyä ja Katja Kannussaarta luodessaan Anna-emännän siskot Salmen ja Elman. Heillekin on ihan ääneen naurettava. Josua ei ole siskoksista koskaan tykännyt, eikä varsinkaan tapahtumien edetessä. Sisaruksen kun ottavat ihan käsikopelolla selvää, tekeekö se isäntä kuolemaa vai ei.

Pääpari, Josua ja Anna, ovat kuin luodut toisilleen. Tosin voiko heidän kohdallaan puhua rakkaudesta?

Eskolassa äänentoisto on huippuluokkaa, vuorosanojen perään ei tarvitse pinnistellä. Luonto itse muodostaa komean osan lavasteista ja ne loput on tehty taiten miljööseen sopivaksi. Kyllä keskipohjalaisuudesta on syytä olla ylpeä. Ehkä vielä joitakin vuosia passaa eskolalaisille laulaa Egotripin sanoin:

”Hei älä koskaan ikinä muutu / Pysy aina tuollaisena kuin nyt oot / Hei älä koskaan ikinä muutu, / Kun täällä on jo liikaa sellaisia, jotka tekevät niin.”

Arto Ojakangas: Sata Hehtaaria taivasta. Ohjaus Aino Granlund. Ensi-ilta Eskolan kesäteatterissa 1.7. Muusikot Päivi Petäjä, harmonikka ja Taavi Sikala, viulu.