HELSINKI

Anton – Retrospektiivi Taidemuseo Tennispalatsissa 31.8. saakka.

Joidenkin taiteilijoiden parhaat työt syntyvät kaupallisista toimeksiannoista. Ajatellaanpa Michelangeloa ja Leonardoa – tai vaikka valokuvaaja Anton Corbijnia (s. 1955).

Corbijn olisi 70-luvun lopussa tullut Hollannista kuvaamaan ihailemiaan brittimuusikoita pelkästä rakkaudestakin, mutta vasta Joy Divisionin mieleenpainuvat bändipotretit New Musical Expressin lehtikuvaajana tekivät Corbijnista eturivin ammattilaisen.

Mustavalkoisten, karujen lehtikuvien rosoinen ekspressionismi ja varjoisa film noir vaikuttivat vahvasti punkin jälkeisen uuden aallon kärkiyhtyeen nousuun ja imagoon. Joy Divisionin lopettamisen jälkeen otokset ovat saaneet uusia merkityksiä. Silti Corbijnin Lontoon maanalaisen portaissa ottama yhtyeasetelma, jossa muut soittajat ovat selin ja vain keulakuva Ian Curtis kääntyy katsomaan kameraan, on valokuvana edelleen vahva, vaikkei yhtyeen laulajan ennenaikainen kuolema olisi tiedossa.

Taidemuseo Tennispalatsin takautuva näyttely esittelee noin 140 valokuvaa neljässä sarjassa: Famouz 1975-1988 (muusikkomuotokuvat), vuodesta 1989 alkanut Star Trak (taiteilijoita, näyttelijöitä, elokuvaohjaajia), 33 Still Lives 1997-1999 (dramatisoidut ”paparazzikuvat” kuuluisuuksista) ja viimeisenä Corbijnin omakuvat 2001-2002 sarjassa a. somebody, strijen, holland.

Corbijnin parhaat löytyvät sarjoista Famouz ja Star Trak. Vaikka nimet viittaavat turhanpäiväiseen julkkiskulttiin, valokuvaaja osaa kameran rävähtämättömällä katseella tavoittaa enemmän tai vähemmän ”räjähtäneen” näköiset kohteensa yleisinhimillisesti. Näissä sarjoissa passikuva-automaatin lahjomaton välittömyys yhdistyy valokuvaajan näkemyksen arvostavaan, artistin historian syväkerrokset tuntevaan paljastavuuteen.

Velvet Undergroundin perustajajäsen John Cale oli 80-luvulla eksyksissä elämässään ja musiikissaan ja jotain tuosta suuntaansa etsivästä kuohunnasta voi aavistaa Corbijnin väkevästä muotokuvasta. Samojen aikojen otos rockin toisesta nerosta Captain Beefheartista näyttää seestyvän taiteilijan: valokuvaajan tavoin hollantilaisjuurinen Don Van Vliet oli tuolloin suuntaamassa musiikista ensirakkauteensa, maalaamiseen.

Vaikuttavia ovat myös kuvat elämänsä loppua lähenevistä laulajalegendoista, sairaasta Johnny Cashista ja Frank Sinatrasta yksin baaritiskillä viimeisen comebackin aikoihin. Uudella kuvallaan Patti Smithista Corbijn on ottanut riskin. Katsoja vertaa sitä automaattisesti Robert Mapplethorpen 70-luvun ikonimaisen aseman saavuttaneeseen levykansikuvaan laulajasta.

Sinisävyinen 33 Still Lives on sarja ”keksittyjä” tähtipotretteja, jotka Corbijn on muotoillut draamoiksi kuin elokuvaohjaaja. Fyysikko Stephen Hawkingin ja kantriveteraani Willie Nelsonin persoona läpäisee tyylittelyn, mutta U2-yhtyeen Bono Taksikuski-elokuvan hahmona jää tempuksi ja glamourkuvat Björkistä ja Kylie Minoguesta eivät haasta vaan hyödyntävät ennakkokäsityksiä.

Corbijnissa on hieman kuvittajan vikaa. Se näkyi hänen Ian Curtisistä tekemässään sympaattisessa elokuvassa Control tai vaikka Tennispalatsin näyttelyn muotokuvassa kirjailija William Burroughsista, jonka Corbijn on sijoittanut osoittelevasti maalitaulun viereen (Burroughs ampui vaimonsa 1951). Omimmillaan Corbijn onkin muusikkojen hovikuvaajana, tavoittaessaan arvostamansa tekijät luomisvoimissaan, vailla tarvetta tehostelisukkeisiin.

Näyttelyn ajallisesti viimeinen sarja a. somebody on avainteos, joka osoittaa Corbijnin nostalgisoivan tai tekevän surutyötä menneistä, rockin viattomammista päivistä. Valokuvaaja on pukeutunut kuolleiksi muusikoiksi, kuten Hendrix, Bob Marley tai rauhanmerkkiä näyttävä John Lennon. Haikeus muuttuu sovittavaksi iloksi vasta ajallisesti etäisimmässä valokuvafantasiassa, jossa Corbijn esittää 50-luvun nauravaista rillipäätä, Buddy Hollya.