Sparks: Exotic Creatures Of The Deep (Lil’ Beethoven Records)

Michael Monroella on samat Sparks-vinyylit kuin minulla, ne alkukauden Kimono My House, Propaganda ja Indiscreet. Hanoi Rocksin nokkamies väittää niitä bändin parhaiksi. Mutta luulen, että hänkin tunnustaa, että se Indiscreet oli kyllä niin väkisin väännettyä taiderockia, että edellisten levyjen nerokkuus meinasi unohtua.

En seurannut Maelin veljeksiä enää Giorgio Moroderin tuottamiin 80-luvun diskoseikkailuihin. Dvd-taltioinneilta olen jälkiviisaana huomannut, että ainakin 90-luvun puolivälistä eteenpäin on syntynyt taas This Townin ja Never Turnin veroisia klassikoita. Sellaisia kuin When I Kiss You (I Hear Charlie Parker Playing), The Number One Song In Heaven, How To Get Your Ass Kicked tai When Do I Get To Sing My Way? Niissä tanssibiitti yhtyy jazzin grooveen ja kohtaa American Songbookin coleporterit ja irvingberlinit.

Tuore cd Exotic Creatures Of The Deep (2008) on kolmas putkeen näitä Sparksin loistavat arvostelut saaneita, teemallisia rockoopperoita tai iskelmäsinfonioita. Uutuudelta ei ehkä löydä Lil’ Beethovenin (2002) tai Hello Young Loversin (2006) sävelhelmiä tai täydellistä sulavuutta, mutta niin Morrisseyn kuin Kurt Cobaininkin lempparibändi ei tälläkään kertaa petä.

Russell Maelin falsettilaulu hivelee, isoveli Ronin kosketintyöskentely huikaisee ja Sparksin intomielisten tulkintojen pohjana olevien sävellysten ja sovitusten talttumaton keksintä ällistyttää. Teksteiltä voikin odottaa kypsyyttä ja taidokkuutta, onhan Ron Mael jo 60 ja Russellkin ikämies. Nykyrockinkin huomioiden on silti harvinaista löytää näin kirjallista ja fiksun coolia, mutta leikkisän ilottelevaa ilmaisua. Kalifornialaisveljeksillä on Randy Newmanin ironinen näkökulma maailmaan (ja rokkenrolliin!), mutta ilmaisutavassa hengenheimolaisia löytyy ehkä vain Talking Headsista, Roxy Musicista tai Queenista – ja heistäkin parhaimmillaan.

Jo laulujen nimissä ilmenevä ilkikurisuus leikkaa sentimentaalisuuden siirapit. Sparks on terävä, muttei koskaan ilkeä. Elämänmyönteisyys syntyy taloudellisen, hienostuneen sävelnikkaroinnin yksityiskohtien nautittavasta runsaudesta, jossa vilahtelee amerikkalaisen laulelma- ja musikaaliosaamisen rikas perintö.

Jos Sparksin edelliset levyt olivat helpommin lähestyttäviä kuin uutuus, Exoticin muodeista ja miellyttämisestä piittaamaton asenne ilahduttaa ja haastaa. Toistot ja pelkistys on viety entistä pitemmälle minimalistisen musiikin mittoihin. Maelit tuntuvat kuin varovan kertosäkeiden koukuttavaa helppoutta rakentamalla valloittavien melodioidensa ympärille suorastaan brechtiläisen vieraannuttavia ansakuoppia.

Singlepoiminnassa Good Morning on hittipotentiaalia, mutta ehkä kutkuttavammin alitajuntaan jää Strange Animalin osuva Sparks-itseanalyysi: What a strange animal we are! Levyn ärsyttävin laulu The Director Never Yelled Cut sisältää perverssisti Ronin jumalaisimmat pianismitilkkeet ja Russellin taivaalliset, kuin Beach Boysin klassikoilta sämplätyt lauluharmoniat. Omalaatuinen eläin tuo Sparks: Maelin veljekset kuin musiikilliset Marxin veljekset.