Samoin aivan liian helposti ja usein ehätämme päättämään toisen hädin tuskin aloittaman lauseen tai alamme vastata siihen jo ennenkuin meillä on mitään todellista käsitystä, mitä toinen aikoo sanoa, kysyä, kertoa tai huudahtaa. Taidan tehdä niin edelleenkin.

Monella on toki ihan vilpitön halu ”ymmärtää” ja todella kuunnella. Usea itsekin uskoo tietävänsä miltä toisesta tuntuu tai mitä hän aikoo sanoa.

Samaan näppäimenlyöntiin on lisättävä, että ihan tismalleen samalta ei koskaan voi kahdesta ihmisestä tuntua, vaikka he olisivat kokeneetkin äkikseltään katsottuna samat elämänvaiheet, murheet tai sairaudet. Miksipä ei ilotkin.

Silti traagiset elämänvaiheet tai hankalat sairaudet ovat asioita, joista halutessaan jokaisella pitäisi olla mahdollisuus keskustella joko ammattiauttajan tai samassa tilanteessa olevien kanssa.

Kun istuu ja seurustelee vaikka vain muutaman päivän sellaisten ihmisten kanssa, jotka käytännössä jatkuvasti kokevat samaa kuin itse, niin ei ole liioittelua sanoa ymmärtävänsä ja tietävänsä.

Moni on elämänsä varrella ehkä naureskellutkin kaikenlaisille keskustelu- ja vertaistukiryhmille. Eivätkä kaikki niistä edes voi tai halua hakea apua, tai eivät koe sitä saavansa kohtaamisesta huolimatta.

”Vertaistensa” seuraan on mahdollisuus päästä joko eri järjestöjen ryhmissä tai oman alueen sairaaloiden ja tietysti Kelan järjestämien kuntoutusten kautta.

Kuuntelemalla ja oppimalla toisten keinoista selvitä voi löytää uudelleen yksinkertaisen ilon juuri tästä hetkestä, auringonsäteestä tai kivuttomasta päivästä.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan

mielipidetoimittaja.

Eeva Inkeri Kluukeri

eevainkeri.kluukeri@kpk.fi