KOKKOLA

Zahara & Urga. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus Rax Rinnekangas. Leikkaus Tuuli Kuittinen. Äänisuunnittelu Olli Huhtanen. Kertoja Pekka Milonoff. Musiikki Timo Hietala. Laulu Aija Puurtinen. Tuotanto Pekka Hako, Neil Hardwick/Bad Taste Ltd., 2005. K. H. Renlundin museo, Kokkola: Venäläinen peili ja Európia –näyttely 5.6.-10.8.2008.

Jotakin pahaa tapahtui Frank Lloyd Wrightille vuonna 1914. Sen muistan, että syypää oli arkkitehdin musta palvelija. Tämän traagisen sattuman opin aikoinaan television dokumentista. Siksi arkkitehtuurin suuren nimen henkilöhistoria – Simon & Garfunkelin hänelle omistaman laulun lisäksi – painui mieleeni paremmin kuin amerikkalaismestarin työt, jotka minun on googlattava näkyville internetistä.

Brittivalokuvaaja Andrew Powell (1880-1954) halvaantuu alkuasukaspalvelijan heittämästä keihäästä Rax Rinnekankaan Zahara & Urga –dokumentissa. Tragedia tuo ennen tuntemattoman maailmanmatkaajan lähelle katsojaa ja lisää Rinnekankaan arkistojen pimeydestä filminsä valoon pelastamiin Powellin vanhoihin kuviin uuden, inhimillisen muistikerroksen.

En kuitenkaan ole uskaltanut googlata lisätietoja esille Powellista, sillä elokuvan nähtyäni en ole ihan varma, onko häntä ollut olemassa. En myöskään tiedä, onko todellinen sekään suomalainen valokuvaaja, joka dokumentaarin koulukuvissa kovasti muistuttaa multimediataiteilija Rinnekangasta itseään.

Berliinin etnofilmijuhlilla ja Montrealin FIFA-taide-elokuvafestivaaleilla palkintoja ja kunniamainintoja kerännyt Zahara & Urga kertoo Pekka Milonoffin äänellä kehitystarinan pojasta mieheksi ja taiteilijaksi. Kun invalidisoitunut Powell viimeisinä vuosinaan Espanjan Zaharassa teki pyörätuolissa sisäistä matkaansa valoon, tuleva suomalainen virkaveli etsiikin valoa ulkoapäin.

Filmin keskushenkilö ei ole oppinut puhumaan ennen kymmentä ikävuottaan. Mielessään lapsi karkaa muiden huomaamatta koivikon reunustaman niityn keskelle valohämyiseen maailmaan, josta löytää turvaa ja onnellisuutta. Sieltä poika löytää myös äänensä.

Kun opettaja pyytää vapaaehtoista Karamellipojaksi (elokuvassa käytettiin parempaa ilmaisua, mutta katsojan muisti on rajallinen) valistamaan makeisen vaaroista luokalle, poika viittaa, suggeroi itsensä valohämyyn ja alkaa saarnata.

Koulupoika on puettu pahvista ja paperista muotoiltuun karamelliasuun. Asetelman irvokkuutta ei ainakaan vähennä valokuvan tilan alttarimaisuus: Karamellipojan takana kohoaa ristinpuu. Taiteilijan ikätoverinakaan en monen käsittämättömän koulurituaalin ja painajaisen joukosta löydä ihan vastaavaa muistoa. Karamellipoika on surrealistinen näky, joka herättää levottomuutta Peter Brookin Kärpästen herran (1963) kasveista improvisoitujen naamioiden tai Teksasin moottorisahamurhien (1974) nahkamaskin tapaan. Pahvinen silmänreikä vertautuu moniin unohtumattomiin filmisilmiin Langin Nibelungin laulusta (1924) ja Buñuelin ja Dalin Andalusialaisesta koirasta (1929) Powellin & Pressburgerin Bagdadin varkaaseen (1940) ja Hitchcockin Psykoon (1960).

Rinnekankaan käsitys dokumentista on rikas ja rajaton. Zahara & Urga sisältää valokuvia, arkistofilmiä ja matkakertomusta, joita yhdistellään milloin diasarjamaisin, milloin iskevän elokuvallisin siirtymin. Renlundin museon näyttelyn yhteydessä on mainittu Tarkovskin elokuva Peili (1975), mutta yhtä hyvin Rinnekankaan omintakeisen filmiesseen kummina voisi olla katsojalle silmää iskevä Orson Wellesin V – niin kuin väärennös (1974).

Vahva tarina hyvin kerrottuna voi olla myös taidedokumentin valtti. Suomalaisen ja brittiläisen kuvaajan symbioosi on ehkä vain jutustelua, taideleikkiä, mutta leikkitaidetta se ei kuitenkaan ole. ”Ihminen unohtaa, valokuva muistaa”, kerrotaan Powellin sanoneen. Rinnekankaan dokumentti ottaa myös kantaa.

Powellin filmiotoksista ja valokuvista voi päätellä, kuinka länsimaiden vauraus perustuu mustien riistolle. Baskien epätoivoinen itsenäisyyskamppailu nähdään jatkeena Francon Espanjan sisällissodan aikaisille pommituksille. Yleinen ja yksityinen näkökulma sekoittuvat, kun Guernica-kyltti raunioissa tuokin mieleen Picasson maalauksen, jota Madridin Reina Sofia –museossa olen itsekin ihastellut. (Esa Riippa kertoi avajaisissa, että myös Rinnekankaan töitä on Reina Sofiassa nähty Picasson rinnalla.) Taulu kyllä muistetaan, mutta kuinka moni tietää sitä katsoessaan, että jo ennen Guernicaa Franco hyökkäsi siviilikohteeseen pommittamalla maan tasalle toisen baskikaupungin, Durangon?

Tärkeimmäksi Zahara & Urgassa nousee valo. Amerikkalaiseen Edward Hopperiin viitaten käy selväksi, että enemmän kuin taiteilijan sivellin, valokuvaajan silmä tai arkkitehdin suunnitelmat, kaikkeen näkemäämme vaikuttaa valon heijastuminen. Pitkän kehitysmatkan jälkeen kuvaaja kertoo, miten Venäjän niityiltä brittipioneerin jäljissä löydetty lapsuuden valo ei näytäkään enää samalta. ”Mikään ei ole muuttunut, valo on vain hellittänyt otteensa minusta ja jatkanut keskusteluaan maiseman kanssa.”

Kun ja jos Rinnekankaan elokuvan dokumentaarinen ote menettää otteensa yleisöstä paljastuessaan fiktioksi, voimme aina katsella sitä uudessa valossa, keskustelemassa elokuvahistorian muiden minuudesta kertovien matkakertomusten kanssa.