Mikään ei mielikuvissa voita niitä kesäiltoja, kun heinätöiden päätteeksi tuupattiin rannasta vesille tervattu soutuvene, johon lastattiin pari onkea ja matopurkki. Hyttysten torjuntaan oli tarjolla pikiöljyä ja pitkähihainen paita.

Hiljalleen virtaavalla joenuomalla ei tarvittu edes airoja, pelkällä perämelalla ohjaillen kevyt puuvene kellui kaislikon reunaan ja pysähtyi ruohotuppaiden väliin. Sitten vain matoa koukkuun, siima veteen ja ajatukset taivaalle pilvien lomaan.

Jos oikeasti halusi saada koukkuun ahvenia, pilvipouta tai hienoinen sade oli paras onkisää. Särki söi paisteellakin, mutta kuka nyt särkiä olisi halunnut. Pelkkään rentoutumiseen riitti, kun kalat söivät matoa, mutta sen verran laiskasti, ettei uutta tarvinnut liian usein vaihtaa koukkuun.

Muisto on houkuttanut aika ajoin ja palasi taas mieleen, kun laiska joenmutka tuli näköpiiriin. Olisipa helppoa ottaa metsästä karahka, hakea kaupasta valmis siima ja kaivaa ojasta matoja. Olisipa hyvinkin, mutta sitten tuli mieleen, että veneestähän se onkiminen parhaalta tuntui. Veneet maksavat nykyisin paksun pinon euroja. Jos hankkii veneen, on oltava laituripaikka. Talvea varten on hankittava varasto ja kuljetusvehkeet, jolla venettä siirretään. Parasta tietenkin olisi, jos omistaisi pätkän rantaa. Silloin voisi rakentaa venevajan, rantasaunan ja pienen mökin. Vene keinusikin oman laiturin nokassa ja kalalle voisi lähteä aina, kun siltä tuntuu.

Onneksi muistan, etten koskaan ole pitänyt kalaruuista, etenkään, jos kala on pitänyt itse perata. Mieleen palaa myös se ilkeä kutina, joka mäkäräisten ja muiden ötököiden puremista jäi. Veneen tervaaminen, laiturin nosto talviteloille ja mökin kustannukset alkavat tuntua kohtuuttomilta ponnistuksilta. Unelmoiminen onkiretkestä sen sijaan on edelleen ilmaista.

Kirjoittaja on toimittaja Keskipohjanmaan Ylivieskan aluetoimituksessa.

Arja Päivärinta

arja.paivarinta@kpk.fi