Menetetyn maan ehtii vielä katsoa oikealta valkokankaalta. Samoin kuin There Will Be Blood tai Jesse Jamesin salamurha, myös tämä Oscar-menestys on parhaimmillaan oikeassa teatteriympäristössä.

Coenin veljesten taidosta ja näyttelijäryhmän ansioista huolimatta Menetetty maa saa kiittää onnistumisestaan ja neljästä Akatemian palkinnostaan eritoten Cormac McCarthyn tarinaa. Ohjauksena P.T. Andersonin There Will Be Blood on omaperäisempi ja Daniel Day-Lewisin rooli siinä Menetetyn maan päärooleja vaativampi. Coenin elokuvan etumatka näkyy kerronnan iskevyydessä ja juonen kuljetuksessa. Menetetty maa nojaa onnistuneesti amerikkalaisen elokuvan perinteisiin vahvuuksiin.

Cormac McCarthya pidetään yhtenä parhaimmista elävistä amerikkalaiskirjailijoista ja hänen toinenkin romaaninsa Blood Meridian saa filmiversion ehkä jo ensi vuonna Ridley Scottin ohjauksena.

Sekä Blood Meridianin että Menetetyn maan perusteella voisi päätellä, ettei McCarthy harrasta onnellisia loppuja. Molempien kertomusten ”viimeinen mies pystyssä” on elämää ja kuolemaa suurempi vitsaus, jotain Ilmestyskirjan pedon ja paiseruton väliltä.

Menetetyn maan viikatemies on Javier Bardemin esittämä psykopaattitappaja Chigurh, joka teurastaa kirjaimellisesti ihan sikana. Bergmanin Seitsemännessä sinetissä Kuoleman kanssa voi pelata shakkia. Menetetyssä maassa, jos uhrilla on onnea, Chigurh saattaa heittää hänen kohtalostaan kolikolla kruunua tai klaavaa.

Huumediili Meksikon ja Yhdysvaltain rajaseudulla on epäonnistunut. Sen jäljiltä erämaahan jää vain ruumiita. Paikalle sattuva Lewellyn Moss (Josh Brolin) ihmettelee, missä on viimeinen mies pystyssä. Kun sellaista ei löydy, Moss ottaa rahasalkun ja juoksee. Kohta hänellä on perässään sekä meksikolaiset huumeiden toimittajat, jotka haluavat maksunsa, sekä amerikkalaiset ostajat, joilla ei alun perinkään ollut aikomus rahoistaan luopua. Ja horisontissa siintää jo Anton Chigurh painepyssyineen.

Vuorotellen rahoja kanniskelevat, haavoittuneet Moss ja Chigurh kohtaavat pakomatkallaan nuorisoa, joilta saavat verisillä dollareillaan takin ja paidan suojakseen. Pyyteetön auttamishalu vaihtuu itsekkyydeksi heti, kun raha tulee kuvaan. Maa on menetetty ahneudelle, eikä siinä ole filmin ja kirjan alkuperäisen nimen mukaisesti tilaa veteraaneille, jotka ovat tottuneet pyyteettömään naapuriapuun. Laupias samarialainen pääsee helposti hengestään.

Bardem hallitsee valkokangasta, mutta hyviä ovat muutkin. Nuorisoelokuvassa Arkajalat jo 80-luvulla aloittanut ja viimeksi American Gangsterissa säväyttänyt Josh Brolin on noita siunattuja amerikkalaisnäyttelijöitä, jotka toimivat roolissaan eivätkä tulkitse. Kelly Macdonald kohottaa aluksi pieneltä vaikuttaneen vaimon osan muistiinpainuvaksi. Ja eläköityvänä sheriffinä entistä uurteisempi Tommy Lee Jones on arvoisessaan roolissa.

Jos tarina antaa ajattelemisen aihetta, elokuvatoteutus vastaa samalla mitalla. Coenien kehittely on oivaltavaa ja juonen käänteiden petaaminen yllätyksellistä. Väkivaltaisimmillaan tämä erittäin väkivaltainen elokuva on filmin alussa. Sen jälkeen väkivaltaa ei enää tarvitse näyttää, kun katsoja kyllä ymmärtää.

Elliptinen, seuraamuksiin rientävä kerronta mukailee aavemaisen Chigurhin sanoja pyöräileville pojille: - Te ette nähneet minua, minä olin jo mennyt.