Tim Weiner: CIA – Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia. Suom. Mika Tiirinen. Otava 2008.

Yhdysvaltalainen Tim Weiner on saavuttanut urallaan lähes kaiken: The New York Times’in toimittaja on tutkinut jo kahdenkymmenen vuoden ajan CIA:n värikästä historiaa. Yhdysvaltain puolustusministeriön salaista budjettia käsittelevistä artikkeleistaan (1988) Weiner on Pulitzer-palkittu. Viime syksynä hän sai National Book Award -palkinnon. Se on Yhdysvaltain arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Uusin teos kokoaa yksiin kansiin koko Weinerin elämäntyön.

Weiner on reissannut Afganistanissa järjestön salaisia operaatioita tutkimassa, käynyt läpi yli 50000 asiakirjaa sekä haastatellut lukuisia CIA-veteraaneja teostansa varten. Hän on sananmukaisesti kääntänyt ”CIA-kompostin” pohjamutia myöten ylösalaisin ja eritellyt löydöksensä mikroskooppisen tarkasti mutta samalla kansantajuisesti. Tutkimustulokset ovat huikaisevia. Tyyppiesimerkiksi Weinerin paljastuksista käy Trumanin show järjestön esihistorian ajoilta: ”Souers huomasi kauhukseen, että presidentti aikoi tehdä hänestä keskustiedustelupalvelun ensimmäisen johtajan.” Amiraali Leahy kuvaa Souersin virkaanasettamishetkeä: ”Tänään lounaalla Valkoisessa talossa vain läsnä olevat henkilökunnan jäsenet, kontra-amiraali Sidney Souers ja minut esiteltiin mustissa kaavuissa, mustissa hatuissa ja puisin tikarein aseistettuina”. Tämän jälkeen presidentti aateloi armeijan veijarit ”Nuuskijoiden viitta- ja tikariryhmän päälliköksi” ja ”Keskitetyn nuuskinnan johtajaksi”. Vakuuttavaa, eikös vain?

CIA:n historia on epäyhtenäinen ja poukkoileva. Kirjan edetessä ei oikein tahdo uskoa lukemaansa todeksi puolisotilaallisten ja uskottavuutensa kanssa kamppailevien virkamiesten harhaillessa vanhalla ja uudella mantereella ”tiedustelutietoa” ostamassa ja Valkoiseen taloon myymässä. Sodan jälkeisessä Euroopassa USA ei tuntunut saavan sitä roolia, jota se oli lähtenyt hakemaan. Weiner kuvaa järjestön 2. johtajan Hoyt Vandenbergin ongelmaa: ”Vandenbergilta puuttui kolme olennaisen tärkeää työkalua: rahaa, valtaa ja työntekijöitä.” Revi sitten siitä.

Eriskummallista ”tietoa” tihkui Neuvostoliiton hallitsemasta Itä-Euroopasta, mutta informaatiota ei osattu jäsentää. CIA:n perustaminen oli epämääräinen operaatio, sillä kysymys oli salaisesta toiminnasta. Rahoitus jouduttiin hankkimaan ”pöydän alta”, eikä CIA:lla ollut luottamusta Pentagonin silmissä. Presidentit toisensa jälkeen eivät tienneet, mitä olisivat toivoneet järjestöltä.

Kylmän sodan aikana CIA näyttäytyy Weinerin kirjassa järjestönä, joka lietsoi paniikkia ja tätä kautta suurempaa vastakkainasettelua. Punaupseereiden humalapäissään lausumia uhoamisia käytettiin CIA:n operaatioiden käynnistämisen perusteluina Romaniassa. Siellä järjestö ja sen ”agentit” antoivat vetää itseään pahoin höplästä: ”Ensimmäinen erikoisoperaatioiden viraston Bukarestin-johtaja Charles W. Hostler huomasi olevansa ”salaliittojen, vehkeilyiden, ilkeyden, kaksinaamaisuuden, epärehellisyyden, satunnaisten murhien ja salamurhien” ympäröimä keskellä fasisteja, kommunisteja, monarkisteja, industrialisteja, anarkisteja, maltillisia, intellektuelleja ja idealisteja – ”sosiaalisessa ja poliittisessa ympäristössä, johon nuoret amerikkalaiset tiedusteluvirkailijat olivat valmistautuneet huonosti”.”

Vietnamin sodan aikana CIA:n henkilöstö sai huomata katastrofiraporttiensa olevan ei-toivottua luettavaa, joiden antamaa varoittavaa tietoa ei tahdottu omaksua. CIA:n väki oppi nopeasti, mikä miellytti presidenttiä ja hänen hoviaan. Vaikka järjestön antama informaatio olisi mahdollistanut sodan menetysten lievittämisen, ei sillä ollut arvoa Valkoisessa talossa.

Irakin sodan ja Afganistanin operaation syntyvaiheissa CIA:n rooli näyttäytyy jälkikäteen enemmän kuin arveluttavana. Teoksen luettuaan ihmettelee, miksi koko organisaatiota ei keksitty alusta alkaen paremmaksi ja toimivammaksi. Weinerin historiikki on tutkivan journalismin katastrofitaidetta. Vaikka useat yksittäiset virkamiehet ja agentit näyttäytyvät koko USA:n turvallisuuden esitaistelijoina, ei CIA ole koskaan saanut nauttia tyynestä rauhan ajasta, jolloin sen arvostus olisi ollut vankkumatonta. Läheskään aina sitä ei kuunneltu, vaikka olisi pitänyt. Ja usein ei kannattanutkaan.

Euroopassa CIA:n heikkous oli läpinäkyvyys ja varomattomuus. Lähikontaktiin vastapuolen kanssa hakeuduttiin liiankin hätäisesti – seurauksena vangitseminen ja usein myös hengenlähtö. Maailmanlaajuisesti tehtävänasettelu on ollut historian saatossa vieläkin ongelmallisempi. Bush ei kuunnellut CIA:n tuolloisen johtajan George Tenetin varoituksia bin Ladenista. Weiner kertoo: ”CIA ei ollut saanut sitä tietoa, jota varten se perustettiin: ”Syyskuun 11. päivän terrori-isku oli katastrofaalinen virhe, jonka Tenet oli ennustanut kolme vuotta aikaisemmin. Se oli Yhdysvaltojen hallituksen systemaattinen virhe – Valkoisen talon, kansallisen turvallisuusneuvoston, FBI:n, ilmailuhallinnon, maahanmuuttoviraston, kongressin tiedustelukomiteoiden. Se oli politiikan ja diplomatian virhe. Se oli niiden toimittajien virhe, jotka kirjoittivat hallituksesta ymmärtääkseen ja välittääkseen sen epäjärjestyksen lukijoilleen. Ennen kaikkea virhe oli kuitenkin siinä, ettei tunnettu vihollista. Se oli Pearl Harbor, jonka ehkäisemistä varten CIA oli perustettu.

Paradoksaalisesti Weiner sitoo kirjan lopussa USA:n lopullisen kohtalon tiedustelupalvelun tulevaisuuteen: ”Me voitamme tai häviämme tiedustelupalvelumme mukana.” Weinerin oma rooli kirjoittajana näyttäytyy kirjassa hyvin ristiriitaisena ja repivänä – sen verran isänmaan ystävä hänkin kaikesta huolimatta tuntuu olevan.