Mummi oli korea kuin joulukuusi. Taas kerran hän oli saapunut polkupyörällä kylään ja olin naapurin tyttöjen kanssa istuttanut hänet olohuoneen korituoliin. Siinä hän istui tyynenä kuin kuningatar ja antoi meidän koristella hänet halvoilla leikkikoruillamme. Hän oli silmissämme valkohapsien kuningatar maitokaupasta ostettu prinsessakorusetti yllään. Vuosien päästä mummi makaa kuolinvuoteellaan. Laulan virttä. Miten tahtoisinkaan vielä kammata ja laittaa hänet, nähdä hänen nauravan kaikki rihkamat yllään. Sinä yönä mummi kuolee.
Nuoruudessaan mummi piti tanssimisesta. Usein häntä siitä moitittiin ja uhattiin jopa iankaikkisella kadotuksella. Ja arka sydän hänellä oli siitä vielä lähes satavuotiaana: ”Jospa Jumala minua kuitenkin armahtaisi, vaikka ilonpitoa rakastin ja tansseihin karkasin.”
Viha leimahti minussa aina häntä kuunnellessa: miten monta elämäniloista mutta arkaa sielua on ajettu pois ’hurskasten’ joukosta väärällä synnin saarnalla. Ei Jumala elämäniloamme halua lopettaa ja jos jalat antoi ja rytmitajun, niin synti se on kulkea aina allapäin raskain saappain!
Toivon ja rukoilen, että taivaan asunnoissa on liukkaat lattiat. Että siellä mummi saa pistää jalalla niin koreasti, että Kerubitkin hullaantuvat.
”Henkeään ihminen ei voi lunastaa, ei hän voi käydä kauppaa Jumalan kanssa. Elämän lunnaat ovat liian kalliit, ne jäävät iäksi maksamatta.” Ensi sunnuntain psalmi esittelee oikeaa Taivaan valtakunnan kauppapolitiikkaa. Taivaan aarteita ei voi ostaa kieltäytymällä tästä elämästä, sen iloista ja nautinnoista eikä myöskään suruista ja vaivoista. Jos meitä vaaditaan maksumiehiksi, niin maksamatta jää. Hinta ei ole mahdollisuuksiemme rajoissa.
Mutta lunnaat on maksettu. Kiitos Jumalalle! Me ihmiset voimme kuitenkin rukoilla avuksi elämäämme oikeaa suhteellisuudentajua: Mikä on maallista, se on vain maallista. Mikä on iankaikkista, annetaan yksin armosta.
Kirjoittaja työskentelee
oppilaitospastorina Kokkolassa.
