Keskustan puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhanen taputetaan ensi kuun puoluekokouksessa uudelleen tehtäväänsä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki keskustalaiset olisivat johtajaansa tyytyväisiä. Tyytymättömyyden torvena esiintyy puoluesihteeri Jarmo Korhonen, joka ilmestyy tämän tästä julkisuuteen arvostelemaan erityisesti hallituskumppani kokoomuksen tekemisiä. Usein Korhosen kritiikin kärki kohdistuu myös pääministeriin.Puolustusministeri Jyri Häkämiehen Nato-puheita on vaikea pitää erityisen onnistuneina. Hallitus valmistelee parhaillaan puolustus- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, jossa se ei tule esittämään Nato-jäsenyyden hakemista. Tämän Vanhanen on julkisesti luvannut. Aivan turhaan Häkämies tässä tilanteessa visioi Suomen ja Ruotsin liittoutumisesta. Ruotsissa kansa vastustaa Natoa on vielä vahvemmin kuin Suomessa.
Vanhasen ja Korhosen näkemysten ja ennen kaikkea toimintatapojen erot paljastuvat niistä kommenteista, joita he ovat Häkämiehen lausunnoista antaneet.
Vanhasen mielestä se oli pohdiskeleva puheenvuoro, jollaisen esittäminen on sallittua. Korhonen tulkitsi, että puhe oli jyrkässä ristiriidassa hallitusohjelman kanssa.
Alun alkaenkin Korhosen valinta puoluesihteeriksi oli näpäytys Vanhaselle, joka oli noussut asemaansa poikkeuksellisissa oloissa. Sen jälkeen keskustan vaalimenestys ei ole ollut erityisen hyvä. Vanhasen oma suosio on kuitenkin pysynyt huippulukemissa, kunnes se tuoreimmassa kyselyssä putosi. Puolueenkin gallupkannatus on hiipumaan päin.
Se on saanut eräät keskustavaikuttajat moittimaan Vanhasta värittömästä toimitusjohtajatyylistä. Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikaisen mukaan ”keskusta hohhailee aatteellisessa, näköalattomuutta tihkuvassa kriisissä”.
Vanhanen on leimautunut paitsi opposition, osittain myös omien kannattajiensa silmissä asioidenhoitajaksi, jonka johdolla hallitusyhteistyö sujuu ilman ongelmia, mutta profiilittomasti. Myötäjuoksijan rooli on uutta puolueelle, joka takavuosikymmeninä harjoitti tahtopolitiikkaa ja ajautui usein kärhämiin hallituskumppanien kanssa.
”Keskustan kentän” nimissä puhuvat ovat saaneet vettä myllyynsä muun muassa Kemijärven sellutehtaan lakkauttamisesta. EU:ssa maatalouden etujen puolustaminen sujui joten kuten, mutta ei sekään kaikkia tyydyttänyt.
Valtakauden jatkuessa pääministeri on myös ryhtynyt antamaan lausuntoja, jotka joku voi tulkita ylimielisyydeksi. Vanhanen oli varomaton sanoessaan, että hän haluaa jatkaa pääministerinä vuoteen 2015 saakka. Samaan sarjaan kuuluu huomautus, että köyhistä puhutaan liikaa, vaikka enemmistöllä menee hyvin.
Vanhasta kampeamaan ryhtyvien sopii silti muistaa, etteivät vaalivoitot synny enää samoilla opeilla kuin 1950-luvulla. Yhteiskunnan pinnallistuminen on surullinen ilmiö, mutta poliitikotkaan eivät voi sille mitään. Mielikuvat ja puolueiden ulkoinen ilme ratkaisevat yhä enemmän. Puoluesihteeri Korhosen teesit eivät välttämättä toimi valtakunnan julkisuudessa yhtä tehokkaasti kuin kotoisessa vaalipiirissä.
Jokaisen puolueen täytyy uskaltaa tunnustaa arvopohjansa. Nykyinen markkinahenkisyys tekee kuitenkin enemmän työtä kokoomuksen kuin keskustan puolesta. Tässä tilanteessa keskusta sahaa lähinnä omaa oksaansa, jos se rupeaa haastamaan hallituskumppaniaan jatkuviin kädenvääntöihin.
Arto Hietalahti
