Järkyttävä mielipide, huutavat kiihkeät lätkäfanit ja vaativat ristiinnaulaamistani.

Selvyyden vuoksi on kerrottava, että olin 1970- ja 1980-luvuilla aikamoinen kiekkofani. Jääkiekko oli silloin elämää suurempia asia. Sen takia opettelin muun muassa liigapelaajien pelinumerot. Myös pistepörssit kaikkien aikojen tilastoineen olivat aktiivisen seurantani kohteina.

Kun televisiosta tuli jääkiekko-ottelu, se piti nähdä. Jos se ei onnistunut lähinnä työn takia, silloin oli turvauduttava radioon ja Häyrisen Raimoon.

Maaotteluja ja MM- turnausta katsoin myös paikan päällä. Kärppien peliin matkasin aika usein. Myöhemmin suuntana oli enemmänkin Tampere, sillä liityin Tapparan ainaisjäseneksi vuonna 1975.

Berliinin muuri kaatui vuonna 1989, ja Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Yli-innokas kiinnostukseni jääkiekkoon laimeni vähän myöhemmin, koska se ei ollutkaan enää elämää suurempaa.

Vuonna 1995 into oli jo normaali. Katsoin MM-kullan tuoneen pelin, mutta en repinyt vaatteitani mestaruuden takia.

Elämä voi siis muuttaa ihmistä. Eniten nykymenossa tympäisee yli kaiken menevä vouhotus, jota media ruokkii. Eväät on syöty aina ennen kuin retki on edes alkanut.

En ole täysin absolutisti, sillä kannatan myös jääkiekkoilussa kohtuutta.

Jääkiekko oli maalintekopeli myös Erkkisjärven jäällä, jossa luonnonpuusta tehdyillä mailoilla yritimme ohittaa maalivahdin.

Onnistuimmekin siinä, joskus kävi myös toisin, mutta epäonnistumisista saimme vain uutta intoa.

Voittoja tuli ja tappioita. Voittajajoukkueen kavereilla oli tapana lohdutella hävinneitä, että älkää välittäkö, kyse on vain jääkiekosta.

Kirjoittaja on toimittajana Keskipohjanmaan Kalajoen aluetoimituksessa.

heikki.gummerus@kpk.fi