Nimi saattaa hämätä: kirja käsittelee rankkaa aihetta. Siitä Niels Fredrik Dahl rakentaa huohottavalla kerronnallaan toimivan juonen. Tarina kertoo miehestä ja norsusta – tai kenties sittenkin tukahdutetuista tunteista, joiden vertauskuvana latoon kahlittu eläin on. Kirjan alkupuoli tuntuu melkeinpä puuduttavalta, mutta jossain vaiheessa jysähtää. Osa kohtauksista täräyttää hammaslääkärin poralla suoraan sydämeen, esimerkiksi päähenkilön vaikuttava irtautuminen lapsuuden traumasta.

11-vuotiaan Vilgotin perhe eristäytyy ulkomaailmasta. Äidin terveys ja hermot reistailevat, ja hänen mielialansa saattavat vaihdella salamannopeasti. Perheen ainoa lapsi tottuu äidin arvaamattomuuteen ja oppii tarraamaan kiinni kiintymyksen rippeisiinkin. Iltaisin hän pakenee turvattomuuttaan kaduille ja kerrostalon autioon pyöräkellariin.

Eräänä iltana Vilgot on matkalla ystävän luo, mutta hän ei koskaan pääse perille. Sen sijaan tapahtuu jotain, mikä hallitsee hänen elämäänsä vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Aikuinen Vilgot asuu perinnöksi saamassaan maatalossa, pitää huolta hylätystä sirkusnorsusta ja on yhtä yksin kuin lapsenakin.

Tarinan johtavana teemana on siis yksinäisyys. Kerrostalon seinien sisään mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita, mutta asukkaiden väliset suhteet jäävät pinnallisiksi. Vanhemmiltaan Vilgot ei saa kaipaamaansa turvaa. Leikkitoveritkaan eivät yllä samoille aallonpituuksille.

Vilgotin ja Hoffin Kreivin, yksinään elävän maatalonisännän, välille kehittyy kuitenkin erikoislaatuinen ystävyys. 11-vuotiaan maailma on kuvattu lapsenmielisellä herkkyydellä, mutta aikuisen jälkiviisaudella.

Matkalla ystävän luo on saanut Norjan suurimman kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin. Utuisen ja tunteentäyteisen teoksen kaikki sävyt eivät välttämättä aukene kertalukemalla. Loppua kohden kirjaa ei voi kuitenkaan päästää kädestään sen enempää kuin Vilgotin tragediaa mielestään.

Kärsivälliselle lukijalle teos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, sillä tätä tarinaa on mahdoton lukea ja ymmärtää liikuttumatta.