KOKKOLA

Osuvasti kulttuuria-Teatterifestivaalin myöhäisillassa esitettiin tuntuvaa draamaa, kun Aino Granlundin ohjaama näytelmä Yhä pimenevä talo kiskaisi imuunsa L-studiolla. Kohuakin herättänyt käsikirjoittaja/ohjaaja Kristian Smeds kirjoitti tämän yksinäisyyden, katkeruuden, anteeksiannon ja -antamattomuuden sävyttämän näytelmän vuonna 1995.

Teos haastaa nuoret tekijänsä kovaan peliin, jossa vanhan naisen kautta yksinäisyys saa kolkot kasvot. Upeasti Kati Rissanen tavoittaa elämää eläneen, kohtalon kaltoin kohteleman ihmisen tunnot ja olemuksen. Menetysten katkeruus on nakertanut sielua kuin loinen, ja mielen todellisuus horjuu.

Takaumat vyöryvät päälle, ja ne tekee eläväksi Marjo Isotalus joka luontevasti muuntautuu hahmosta toiseen. Hän vetää vanhan naisen muistoista nousevat henkilöt ylleen kuin vaatteen. Ohjaaja on onnistunut luomaan yhteyden naisten välille, joka toki onkin elinehto tämänkaltaiselle hienovireiselle näytelmälle. Hienosti näyttelijät hoitivat myös yllättävän kommelluksen, joihin varautuminen on aina viisasta, sulava jatkaminen kertookin osaamisesta ja vakavasta suhtautumisesta tehtäväänsä.

Mimmi Mattilan luoma lavastus on asiaankuuluvan niukkaa, sillä vanha nainen on polttanut lähes kaiken palavan takassaan. Kenties saadakseen edes jonkinlaista lämpöä osakseen. Jorma Aallon ja Jukka Kolehmaisen valaistus seurasi ajan kulua ja loi uskottavaa tilaa. Kumisevat askeleet vinttihuoneesta toivat menetetyn pojan paikalle kuin varjon. Pianon sävelet ja taivaallisen kauniit laulut toistavat tragediaa. Musiikin takaa löytyvät tekijät, Anna-Emilia Alakärppä, Anna-Maija Perttunen ja Terho Granlund.

Ainoa seikka, johon miettisin ratkaisua, ovat kohtausten vaihdot. Esimerkiksi jo olemassa olevien tehosteiden hyödyntäminen eri tilanteissa lieventäisi puuhastelun tuntua. Kaiken kaikkiaan, hatun nosto nuorille tekijöille.