YLIVIESKAKeski-Pohjanmaan kamariorkesteri Akustiikassa 20.4.. joht. Juha Kangas, Heini Kärkkäinen - piano. Dvorak, Mozart, Suk.

Eräs hollantilainen tuttavani muisteli nuoruudessaan sarastanutta pianistin uraa. Hän kertoi olleensa jo niin hyvä, että soitti Skrjabinia, Lisztiä ja Godowskia. Koskaan hänestä ei tullut silti niin hyvää pianistia, että olisi rohjennut soittaa Mozartia.

Mozartin musiikissa on monia tasoja. Aiheeseen perehtymätön kuulee vain höyhenenkevyen ja näennäisen simppelin pintaliplatuksen, mutta ei hahmota niitä syvempiä kerroksia, jotka tämä huoleton helmeily kätkee sisäänsä. Riittävästi kuunneltuaan korva sitten kalibroituu huomaamaan kaiken sen dramaattisen ja riipaisevan tapahtumisen, jota Mozartin musiikki on pullollaan. Soittajan haasteena onkin kaivaa esiin juuri nämä salatut aarteet, jotta ne ravistelisivat jopa kovakuorisen nykykuulijan sisikuntaa.

Heini Kärkkäinen oli tarttunut tähän haasteeseen, ja soitti Akustiikassa Kamariorkesterin kanssa Mozartin A-duuripianokonserton K414. Syvyyksien avaamisessa hän onnistui mielestäni varsin hyvin. Intensiivinen ja herkkä ote asiaan oli omiaan tempaamaan kuulijan mukaansa. Tämä konsertto ei sitä paitsi ole enää mikään poikasen harmiton tekele, vaan siinä kuuluu jo hieman vakaamman mestarin ääni. Toki oli huomattavissa, että keikkakutsu oli tullut suhteellisen myöhään. Tämä näkyi paitsi nuoteista soittamisena, myös tiettynä fraseerauksen eriparisuutena suhteessa säestykseen. Solisti ja säestys puhuivat osin eri äänellä.

Kamariorkesteri olikin huikean kovassa Mozart-vedossa. Ehkä olikin niin, että sairastumisen aiheuttama ohjelmistomuutos vapautti ja rentoutti – olihan tämä jotain aivan muuta, kuin alun perin suunniteltu Alkanin konsertto. Lopputulos oli kaiken kaikkiaan nautittava. Soisi saman tasoluokan konserttoelämyksiä olevan tarjolla Ylivieskassa useammin.

Jos Mozartin dramatiikka verhoutuu puuteriin, Dvorak ja Suk paljastavat sen siekailematta. Tämän tsekkiläisparin musiikissa kuuluu appiukon ja vävypojan, mestarin ja kisällin ääni. Dvorakin kypsä Notturno aaltoilee dramaattisesti tumman urkupisteen päällä irrotakseen välillä tanssiaskeliin. Sukin Serenadi on taas pyörryttävän hurja lemmenpiehtarointi. Tuntuu uskomattomalta, miten 18-vuotias pojankloppi on osannut imeä jousiorkesterin ilmaisuvoimasta kaiken niin sulokkaasti irti. Tuskin pelkkä rakastuminen Dvorakin tyttäreen riittää selitykseksi.

Kamariorkesterille tällainen irrottelu oli omiaan. Rikas sointimaailma, stemmojen vuorottelu ja kauniit soolojaksot yhdistettynä tekniseen virtuositeettiin saivat orkesterin näyttämään taivaan merkit. On ihailtavaa seurata, kun johtaja ja orkesteri hurmioituvat musiikin vietäväksi, ja silti homma pysyy tukevasti lapasessa. Tällaisen musiikin äärellä kiihko tarttuu silloin kyllä yleisöönkin niin, että kainalot kastuvat. Ja näin veikkaisin tapahtuneen runsaista aplodeista päätellen.